Pelattu: To the Moon

To the Moon on Freebird Gamesin seikkailupeli vuodelta 2011. Peli on tehty RPG Maker -nimisellä pelinteko-ohjelmalla ja olikin pieni yllätys, että se nousi suhteellisen vaatimattomista lähtökohdista valtavan suosituksi ja ylistetyksi peliksi. To the Moon nauttii edelleenkin suurta suosiota erityisesti niiden pelaajien keskuudessa, jotka arvostavat peleissä loistavasti kirjoitettua sekä koskettavaa tarinaa sekä tunnelmallista musiikkia. Tiesin pelin jo vuosia sitten, mutta jotenkin se ei vaan tarttunut vielä pelattavien pelien seulaani. Viime aikoina minusta alkoi tuntumaan siltä, että tämä peli kuuluu jo yleissivistykseen ja päätinkin lopulta ottaa tämän työn alle.

To the Moon kertoo elämän ehtoopuolella elävästä leskivanhuksesta Johnny Wylesistä. Vaimonsa Riverin kuoleman jälkeen miehellä on jäljellä enää vain yksi toteutumaton unelma ja se on päästä keinolla millä hyvänsä kuuhun. Miehen mieli on jo niin usvassa, ettei tämä muista enää itsekään, miksi haluaa maan kamaralta pois. Nykyisessä iässään tätä unelmaa on luonnollisesti mahdotonta toteuttaa ja apuun kutsutaan tohtorit Watts ja Rosalene. Kaksikolla on teknologiaa päästä muokkaamaan ihmisten muistoja ja tämän kautta antaa asiakkaalleen mieluisampi tapa poistua tästä maailmasta. Watts ja Rosalene tarttuvat tuumasta toimeen ja rupeavat pureutumaan  ikäkausi kerrallaan Johnnyn muistoihin ja lähtevät tutkimusmatkalle selvittääkseen, että mikä merkitys miehen vaimolla, heidän talon vieressä olevalla majakalla, jäniksillä ja vesinokkaeläimillä on miehen tahtoon lentää taivaalle.

Varsinainen pelaaminen on melko  yksinkertaistettua eli Watts ja Rosaline keräävät muiston alueelta Johnnylle tärkeitä esineitä ja saavat selville lisää miehen menneisyydestä. Toiminnan tai muun pähkäilyn sijaan painotus onkin tarinan viemisessä eteenpäin esineiden tukimisella tai  ihmisten kanssa juttelemalla ja peli kuuluukin niin kutsuttujen kävelysimulaattorien kastiin. Tämä ei ole kuitenkaan huono asia, sillä se tarina on loistavaa settiä. Ainoa puzzleilu pelissä  olivat muistojen välissä olevat tehtävät, joissa joutui pienestä palapelistä muodostamaan kokonaisen kuvan. Tämä minipeli kävi kuitenkin melko nopeasti tylsäksi ja tuntuikin koko pelin turhimmalta osuudelta.

Peli ei ole pituudellaan pilattu, mutta minkä määrässä häviää, laadussa voittaa. Tarina pitää koko ajan otteessaan ja paranee vain loppua kohti edetessään. Olin kuullut ennakkoon että peli on kirjoitettu niin loistavasti, että raavaatkin(?) jätkät joutuvat pelin loppupuolella pyyhkimään kosteita silmiään. Näin ei itselläni aivan käynyt, mutta myönnetään että oli siellä mukana todella tunnepitoisia kohtauksia joka nostivat tämän pelin hyvyyden sinne äärimmäiseen potenssiin. To the Moon oli yksi loistavimmista peleistä taas vähään aikaan ja suosittelen sen kokemista jokaiselle aiemmasta pelihistoriasta riippumatta.