Pixar -elokuvian katsomisessa aletaan olemaan jo loppusuoralla, sillä jäljellä on elokuvia enää kuukauden ajaksi. Pixar Collection -boxissa on kyllä elokuvia hieman vähemmän, mutta menin juuri tilaamaan tuoreimman Coco -leffan kerta tarjouksessa oli, joten katsottavaa vielä riittää. Tällä kertaa ollaan kuitenkin menossa studion 16. elokuvassa eli vuonna 2015 julkaistussa The Good Dinosaurissa. Rehellisesti sanottuna tämä elokuva ei ollut minulla paitsi näkemättä, mutta en ollut siitä kuullutkaan aiemmin, joten nyt mentiin kyllä täysin uudella maaperällä. Vaikka odotukseni elokuvaa kohtaan eivät olekaan kovinkaan korkeat, mieltäni lohdutti se että Pixar on osoittanut kyntensä Studiona, joka osaa yllättää positiivisesti katsojan.
The Good Dinosauruksen tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen dinosaurusaikaan miljoonia vuosia menneisyydessä, kun elämä oli vielä yhtä kamppailua selviytymisestä. Arlo syntyy nuorimmaksi apatosaurusten perheeseen ja kasvaminen kahden veljen varjossa ei ole aralle kuopukselle helppoa. Perhe odottaa jokaiselta jäseneltään, että kukin tekee jotain merkittäviä tekoja saadakseen kunnian merkata oman jalanjälkensä perheen ruokavaraston seinään. Arlolta näiden merkkitekojen suorittaminen ei oikein ota kuitenkaan sujuakseen ja lopulta hänen hieman pettynyt, mutta silti rakastava isä päättää puuttua peliin.
Eräänä päivänä kun luolaihmisten lapsi Spot tulee varastamaan hirmuliskojen ruokaa, isä- ja poikasaurus lähtevät jahtaamaan varasta. Matka ei mene kuitenkaan aivan kuten suunniteltu ja isäsaurus tekee ns. Leijonakuninkaat suojellessaan poikaansa. Isänsä menetyksen jälkeen entistä enemmän perheen elättämisen vastuusta kasautuu Arlon harteille ja ruuan keruun kanssa alkaa tulemaan kiire talven lähestyessä. Yhtenä päivänä varas saapuu taas rikospaikalle ja vihaisena isänsä kuolemasta poika käy tämän kimppuun molempien lentäessä vuolaasti virtaavaan jokeen. Kun Arlo palaa tajuihinsa kaukana kotoa, hän muistaa vain kauan aikaa sitten isänsä antaman opetuksen ja lähtee seuraamaan jokea takaisin kotiin. Omin avuin matka käy dinosaurukselle kuitenkin mahdottomaksi, mutta avukseen ja matkaseuralaiseksi Arlo saa entisen vihamiehensä Spotin.
Ennen elokuvaa minulla ei ollut minkäänlaista hajua siitä, että millainen leffa on luvassa. Onko tämä jollain tavoin kytköksissä siihen vuoden 2000 elokuvaan, joka sotki jenkkien ja eurooppalaisten Disney Classics -numeroinnit? Tuskin. Kun elokuvan maisemat alkoivat rullaamaa ruudulla, leukani meinasi loksahtaa auki, kun niin nättiä oli ympäristö niin nättiä. Vasta elokuvan hahmot erottuivat ympäristöstään, muutoin olisi voinut luulla katsovansa kameralla kuvattua elokuvaa. Elokuvan huumori on toimivaa eikä tuntunut mitenkään väkinäiseltä. Kukaan hahmoistakaan ei alkanut ärsyttämään, päinvastoin kaikki olivat hyvin ilmeikkäitä ja sen kautta eläväisiä. Ainoa marmatuksen aihe nousee tarinasta, joka suorastaan huutaa omaperäisyyden puutteesta. Disneyllä/Pixarilla alkaa olemaan jo aika monta elokuvaa katalogissaan, jossa päähenkilö tempautuu jonnekin kaukaisuuteen ja elokuva onkin sitten kotimatkan taittamista. Onhan tuo ihan toimiva keino saada "seikkailua" elokuvaan, mutta voisi sitä koittaa välillä jotain uuttakin. Muutoin elokuva oli kuitenkin suositeltavan viihdyttävä ja sopii varmasti kaikille vauvasta vaariin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti