Katsottu: Trainspotting

Irvine Welshin kirjaan pohjautuva Trainspotting lukeutuu 90-luvun menestyselokuviin, joka toi suuren kansan tietoisuuteen etenkin näyttelijät Ewan McGregor ja Robert Carlyle sekä ohjaajan Danny Boylen. Itsekin olen elokuvan joskus aikanaan katsonut, mutta tästä on jo sen verran pidempi aika, että leffan tapahtumat ovat päätteet jo unohtumaan. Tarkoitukseni oli itse asiassa katsoa seuraavaksi toisen ysärileffan eli Usual Suspectsin, mutta koska tätä en hyllyistäni löytänytkään, niin Trainspotting it is then...

Elokuva kertoo Mark Rentonista (Ewan McGregor), joka on kaveriensa kanssa koukussa heroiiniin ja elävät muutenkin huoletonta narkkarielämää. Eräänä päivänä hän tekee kuitenkin päätöksen lopettaa huumeidenkäytön, mutta tämä on tietenkin helpommin sanottu kuin tehty. Vieroitusoireet, hallusinaatiot ja houkutukset vielä yhdelle viimeiselle piikille ovat kovat. Rentonin ns. ystävät eivät tee kaidalla polulla pysymistä myöskään helpoksi, erityisesti psykopaattisesti käyttäytyvä Francis Begbie (Robert Carlyle) aiheuttaa suuria ongelmia.

DVD-versiolla tuli ihan hyvä määrä extra-materiaaleja. Näissä kerrotaan  omissa osuuksissa siitä, miten tärkeä osuus visuaalisella ilmeellä ja musiikkimaailmalla on ollut elokuvan menestykseen. Lisäksi mukana on erilliset haastattelut käsikirjoittajan John Hodgen, ohjaaja Danny Boylen ja tuottaja Andrew Macdonaldin kanssa. Haastatteluissa miehet kertovat mm. mieleenpainuvimmista kohtauksista, tuotannon vaiheista sekä siitä millaista oli muuntaa tunnettu kirja elokuvamuotoon. Suosittelen katsomaan, oli nimittäin ihan mielenkiintoista settiä.

Itselläni on usein varautunut asenne Brittiläisiä elokuvia ja TV-sarjoja kohtaan, mutta onneksi tämä elokuva osoitti ne turhiksi. Elokuva on paljon nopeampitempoisempi ja siinä on mielenkiintoisempi kuvaustyyli kuin perinteisissä Brittielokuvissa. Ja kukapa voisi olla tykkäämättä elokuvasta, jossa puhutaan vähän väliä Sean Connerysta? En ainakaan minä. Vaikka elokuva pyöriikin paljon huumeiden ympärillä, kertoo se paljon muustakin kuten kaveruussuhteista. Kyllähän tuo ihan hyvä elokuva oli ja suosittelen muitakin katsomaan ainakin yhden kerran elämässä.

Katsottu: 28 viikkoa myöhemmin

Kyseessä on jatko-osa elokuvalle 28 päivää myöhemmin, joskin juonet tai henkilöt eivät liity millään tavalla toisiinsa. Elokuvan alussa aviopari Don (Robert Carlyle) ja Alice (Catherine McCormack) ovat muutaman muun selviytyjän kanssa piileskelemässä eräässä talossa alkuperäisen virusepidemian aikana. Tartunnan saaneet ihmiset kuitenkin löytävät talon ja hyökkäävät sisään saaden pelästyneen Donin pakenemaan ja hylkäämään jopa oman vaimonsa. 

Muutaman kuukauden kuluessa virus saadaan taltutettua ja Lontoota aletaan taas asuttamaan Yhdysvaltojen armeijan suojeluksessa. Myös Donin ja Alicen ulkomailla epidemian aikana olleet lapset palaavat kotiin isänsä luokse ja tämähän tottakai sepittelee omat versiot siitä, että miten äidin kanssa tapahtui. Kuten arvata saattaa, virus pääsee taas leviämään ja kun yhdysvaltojen armeija on sopassa mukana, ei zomb... taudin kantajat ole ainoana vaarana.

Täytyy myöntää että leffan juoni ei ole kummoinen, joten sen vuoksi tätä elokuvaa ei kannata ainakaan katsoa. Kielletyille alueille karkaavia lapsia, päähenkilöiden puolelle vaihtavia "pahiksia", kuolleeksi luultujen ihmisten palaamisia... you name it! Minulla syy katsomiselle on lähinnä näyttelijöissä, joista olen pitänyt. Jos Robert Carlyle, Jeremy Renner ja Harold Perrineau menisivät mukaan Johanna Tukiainen The Moviehen, tykkäisin varmasti siitäkin.

Elokuvasta nauttii parhaiten, jos ei odota siltä mitään uusia yllätyksiä ja ottaa sen kevyenä perusäksönviihteenä (solttujen ansiosta). Myönnetään myös sellainen meriitti tälle elokuvalle, että kerrankin lapsinäyttelijät eivät onnistuneet ärsyttämään minua ja se on paljon se!