Itse kuulun siihen pelaajakuntaan, joka on tutustunut Playstationin legendaarisiin pelisarjoihin vasta reilusti jälkijunassa. Näiden ohittamieni pelisarjojen joukossa ovat mm. Sly Raccoonit, mutta onneksi nämä kolme peliä julkaistiin pari vuotta sitten HD remasteroituna trilogiana. Postimiesten lakkoilujen vuoksi alkoi vaikuttamaan uhkaavasti siltä, etten saisi Fallouttiani lomani aikana, niin päätinpä sitten ottaa odotellessa käsittelyyn ensimmäisen Sly-pelin.
Sly on Pariisissa asusteleva pesukarhu, joka on kunnostautunut sukunsa tapaan varkauksien saralla. Suvun ammattisalaisuudet ovat nidottuna Thievius Raccoonus -nimiseen käsikirjaan, jonka kuitenkin Fiendish Five -niminen rikoskopla varastaa Slyn ollessa vielä lapsi. Nyt aikuisuuden partaalla Sly päättää lähteä ystäviensä Bentley -kilpikonnan ja Murray -virtahevon kanssa koplan perään aikomuksenaan noutaa suvun käsikirja takaisin ja toverusten matka viekin kolmikon ympäri maailmaa piiloutuneiden rosvopomojen viiteen tukikohtaan.
Nämä tukikohdat on jaettu kentät yhdistävään aula-alueeseen sekä varsinaisiin tehtäväalueisiin, joista tarkoituksena on hakea avain. Kun tarpeeksi monta avainta on kerätty, aula-alueelle avautuu reitti eteenpäin ja lopulta pomohuoneeseen, jossa Fiendish Fiven jäsentä vedetään kuonoon.
Itse pelaaminen on pääosin perinteistä 3-ulotteista tasohyppelyä. Sly juoksentelee ympäri sarjakuvamaisia tasoja, välttelee vihollisia ja näiden virittämiä ansoja ja keräilee kolikoita. Sauvallaan varkaamme voi tintata vihollisia sekä käyttää koukkuna kiipeilyssä. Koska varas on, tietyissä paikoissa Sly voi käyttää varastaitojaan eli useimmiten hiippailla seinien vieruksia pitkin päästäkseen kuilujen toiselle puolelle. Lisäksi kun Sly saa kerättyä kentästä kaikki pullot, saa hän lukitusta kassakaapista uusia helpottavia (joskaan ei pakollisia) taitoja.
Peli on sarjakuvamaisen grafiikan ja dialogien perusteella suunnattu hieman nuoremmalle väelle, mutta ihan hyvää viihdettä se oli myös tälläiselle vanhemmalle herrasmiehelle, esim. hiippailua kuvaavat ääniefektit toivat hymyn omillekin huulille. Itse kentät ovat suhteellisen helppoja, mutta vaikeustasoa nostaa hieman kuolemat yhdestä osumasta (kahdesta jos olet saanut hevosenkengän). Pientä vaihtelua tasohyppelyyn tuovat myös minipelit, joissa ajellaan kilpaa pakettiautolla tai annetaan suojatulta Murrayn tai Slyn hiippaillessa tukikohdassa.
Kyllähän jotkut kohtaukset aiheuttivat useampiakin uudelleenyrityksiä ja voimasanojen lentämistä, mutta pääosin peli oli kuitenkin sopivan vaikea ja viihdyttävä ainakin pienemmissä erissä. Suosittelenkin peliä siis kaikille ehkä hieman lapsekkaiden tasohyppelypelien ystäville.
