maanantai 21. toukokuuta 2018

Katsottu: Pixar Collection - Finding Dory

Viikko sitten kerroin tilanneeni uunituoreen Coco -leffan ja ettei katsottavat elokuvat lopu aivan heti tämän Pixar -kokoelman jälkeen. Valitettavasti unohdin tohkeissani ollessani täysin sen asian, että kyseisen elokuvan julkaisupäivä onkin vasta kesäkuun puolessavälissä eli sinne asti joudutaan kuitenkin odottelemaan. Tällä kertaa katsomisvuorossa oli kuitenkin 2016 vuoden Finding Dory, joka on luonnollisesti jatko-osa aiemmin julkaistulle Finding Nemolle. Rehellisesti sanottuna elokuvan samankaltaisen nimen vuoksi odotukseni eivät olleet kovinkaan korkeat ja pelkäsin että luvassa on saman tarinan kierrätystä mutta eri hahmoilla..

Tällä kertaa elokuvassa keskitytään nimensä mukaisesti Doryyn, siniseen palettivälskäriin (kyllä, kävin lunttaamassa netistä) johon tutustuttiin jo Finding Nemon aikana. Dory on hyväntahtoinen kala, jolla on vain yksi mutta sitäkin suurempi ongelma. Hänen lähimuisti on todella huono ja käytännössä kaikki mitä hän oppii, hän unohtaa yleensä jo minuutin kuluessa. Lapsena hän jopa eksyi vanhemmistaan eikä lopulta muistanut enää missä hänen koti on, saati sitten että ketkä hänen vanhempansa ylipäätänsä olivat. 

Elämä ei ole helppoa nuorelle huonomuistiselle kalalle, jota muut kalat vieroksuvat outoutensa vuoksi. Varttuessaan yksinään Dory tutustuu kuitenkin Marlin -kalaan sekä tämän Nemo poikaan ja nämä seikkailut nähdäänkin Finding Nemo -elokuvassa. Vuosi näiden tapahtumien jälkeen Doryn muisti alkaa palaamaan pätkittäin ja hän kokee hetkellisen muistinpalautumisen, että missä hänen vanhempansa ovat. Huonon muistinsa vuoksi Dory ei tietenkään voi lähteä pitkälle matkalle yksinänsä ja saakin lopulta taivuteltua mukaansa Marlinin, Nemon ja myöhemmin mm. mustekalan nimeltä Hank.

Tämänkin elokuvan kohdalla Pixar on ylittänyt itsensä, sen verran nätiltä trooppiset vesistöt ja muukin ympäristö on saatu näyttämään. Tämä ei ole tosin elokuvan paras puoli vaan elokuvan hahmot. Dory on saatu todella sympaattiseksi hahmoksi ja elokuvaa katsoessa tuli melkein surullinen olo, kun huonomuistinen kala eksyy vanhemmistaan ja muut jättää hänet yksin, muista Doryn toilailuista puhumattakaan. Toinen suosikkini oli Hank -mustekala suorastaan ninjamaisilla taidoillaan. Edellisen elokuvan päähahmot Marlin ja Nemo puolestaan jäävät tällä kertaa melko tylsiksi sivuhahmoiksi. Tässä elokuvassa on vähemmän varsinaista seikkailua, minkä vuoksi se ei yllä ehkä ihan ensimmäisen osan tasolle, mutta ei tämäkään silti huono ollut.

sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Katsottu: Pixar Collection - The Good Dinosaur

Pixar -elokuvian katsomisessa aletaan olemaan jo loppusuoralla, sillä jäljellä on elokuvia enää kuukauden ajaksi. Pixar Collection -boxissa on kyllä elokuvia hieman vähemmän, mutta menin juuri tilaamaan tuoreimman Coco -leffan kerta tarjouksessa oli, joten katsottavaa vielä riittää. Tällä kertaa ollaan kuitenkin menossa studion 16. elokuvassa eli vuonna 2015 julkaistussa The Good Dinosaurissa. Rehellisesti sanottuna tämä elokuva ei ollut minulla paitsi näkemättä, mutta en ollut siitä kuullutkaan aiemmin, joten nyt mentiin kyllä täysin uudella maaperällä. Vaikka odotukseni elokuvaa kohtaan eivät olekaan kovinkaan korkeat, mieltäni lohdutti se että Pixar on osoittanut kyntensä Studiona, joka osaa yllättää positiivisesti katsojan.

The Good Dinosauruksen tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen dinosaurusaikaan miljoonia vuosia menneisyydessä, kun elämä oli vielä yhtä kamppailua selviytymisestä. Arlo syntyy nuorimmaksi apatosaurusten perheeseen ja kasvaminen kahden veljen varjossa ei ole aralle kuopukselle helppoa. Perhe odottaa jokaiselta jäseneltään, että kukin tekee jotain merkittäviä tekoja saadakseen kunnian merkata oman jalanjälkensä perheen ruokavaraston seinään. Arlolta näiden merkkitekojen suorittaminen ei oikein ota kuitenkaan sujuakseen ja lopulta hänen hieman pettynyt, mutta silti rakastava isä päättää puuttua peliin. 

Eräänä päivänä kun luolaihmisten lapsi Spot tulee varastamaan hirmuliskojen ruokaa, isä- ja poikasaurus lähtevät jahtaamaan varasta. Matka ei mene kuitenkaan aivan kuten suunniteltu ja isäsaurus tekee ns. Leijonakuninkaat suojellessaan poikaansa. Isänsä menetyksen jälkeen entistä enemmän perheen elättämisen vastuusta kasautuu Arlon harteille ja ruuan keruun kanssa alkaa tulemaan kiire talven lähestyessä. Yhtenä päivänä varas saapuu taas rikospaikalle ja vihaisena isänsä kuolemasta poika käy tämän kimppuun molempien lentäessä vuolaasti virtaavaan jokeen. Kun Arlo palaa tajuihinsa kaukana kotoa, hän muistaa vain kauan aikaa sitten isänsä antaman opetuksen ja lähtee seuraamaan jokea takaisin kotiin. Omin avuin matka käy dinosaurukselle kuitenkin mahdottomaksi, mutta avukseen ja matkaseuralaiseksi Arlo saa entisen vihamiehensä Spotin.

Ennen elokuvaa minulla ei ollut minkäänlaista hajua siitä, että millainen leffa on luvassa. Onko tämä jollain tavoin kytköksissä siihen vuoden 2000 elokuvaan, joka sotki jenkkien ja eurooppalaisten Disney Classics -numeroinnit? Tuskin. Kun elokuvan maisemat alkoivat rullaamaa ruudulla, leukani meinasi loksahtaa auki, kun niin nättiä oli ympäristö niin nättiä. Vasta elokuvan hahmot erottuivat ympäristöstään, muutoin olisi voinut luulla katsovansa kameralla kuvattua elokuvaa. Elokuvan huumori on toimivaa eikä tuntunut mitenkään väkinäiseltä. Kukaan hahmoistakaan ei alkanut ärsyttämään, päinvastoin kaikki olivat hyvin ilmeikkäitä ja sen kautta eläväisiä. Ainoa marmatuksen aihe nousee tarinasta, joka suorastaan huutaa omaperäisyyden puutteesta. Disneyllä/Pixarilla alkaa olemaan jo aika monta elokuvaa katalogissaan, jossa päähenkilö tempautuu jonnekin kaukaisuuteen ja elokuva onkin sitten kotimatkan taittamista. Onhan tuo ihan toimiva keino saada "seikkailua" elokuvaan, mutta voisi sitä koittaa välillä jotain uuttakin. Muutoin elokuva oli kuitenkin suositeltavan viihdyttävä ja sopii varmasti kaikille vauvasta vaariin.

maanantai 7. toukokuuta 2018

Katsottu: Pixar Collection - Inside Out

Pixar-elokuvien katsominen jatkuu ja tällä kertaa vuorossa oli elokuvastudion Inside Out vuodelta 2015  eli melko tuoreissa elokuvissa aletaan olemaan jo menossa. En ole uudempia animaatioelokuvia kovinkaan aktiivisesti seurannut ja rehellisesti sanottuna en tiennyt tästäkään elokuvasta juurikaan mitään. Jostain olin saanut sellaisen käsityksen, että tässä mennään ihmisten sisälle, mutta siinä se kaikki tietoni sitten olikin. Saamani mielikuva elokuvasta ei ollut kovinkaan kummoinen ja odotukseni leffaa kohtaan eivät olleet kovinkaan korkealla.

Inside Outissa mennään Riley Andersen -nimisen tytön sisälle, mutta ei kuitenkaan millään Olipa Kerran Elämä -tyylillä kuten etukäteen odotin, vaan tunnepuolella. Tytön sisällä nimittäin sijaitsee hänen tunnepuolen toimintakeskus ja siellä asustelee kaikki hänen kokemansa tuntemukset, kuten Ilo, Suru, Viha jne. Riley on elänyt koko lapsuutensa ajan melko onnellista elämää ja ylipirteä Ilo onkin dominoinut aikalailla hänen tunne-elämää. 

Rileyn perhe muuttaa San Fransiscoon ja tyttö joutuu jättämään aiemmalle paikkakunnalle rakkaat ystävänsä, harrastuksensa jääkiekon ja uuteen kotiin ja kouluun totuttautuminen ei ole helppoa. Ikävä takaisin entiselle kotipaikkakunnalle alkaa olemaan murskaava ja surulliset asiat vain jatkavat kasaantumista. Viimeinen niitti on se, kun tunteiden komentokeskuksessa sattuu vahinko ja niin Ilo, Suru kuin tytön kaikki lapsuuden onnelliset muistot lentävät komentokeskuksesta kauan pois ja tytön henkinen elämä alkaa suistumaan lopullisesti pois raiteilta...

Tämä elokuva oli jotain täysin sellaista, mitä en osannut etukäteen odottaa Disney/Pixar -elokuvalta. En tiedä miten paljon nuoremmat katsojat saavat irti elokuvasta, mutta ainakin hieman varttuneemmille katsojille luvassa on upea elokuvakokemus. Leffa ei ole pelkästään mikään  perinteinen seikkailuelokuva vaan siinä on syvällisempikin merkitys, lopun koskettavasta kohtauksesta puhumattakaan. Itselleni oli hieman hankala kuvailla tätä elokuvaa sanoiksi, mutta kyseessä oli kuitenkin yksi Pixarin parhaimmistoon kuuluvista elokuvista ja suosittelen ehdottomasti katsomista kaikille.