lauantai 1. kesäkuuta 2019

Tarjous: GOG Summer Sale Festival


Onko Skyrim ja Fortnite pelattu jo läpi ja haluat löytää hyvää pelattavaa, mutta pelitarjonnan valtavan määrän vuoksi et osaa päättää mitä hankkia? GOG.COM:ssa (Good Old Games) alkoi juuri Summer Sale Festival eli pelien kesäale ja tarjolla on valtava määrä loistavia pelejä aiemmilta vuosikymmeniltä. Haluan tuoda joitakin omia suosikkejani muidenkin pelaajien tietoisuuteen ja jos löydät näiden joukosta yhdenkin entuudestaan tuntemattoman pelin ja kiinnostut siitä, niin tehtäväni on onnistunut. 

Jätän listoista tarkat hinnat laittamatta, koska kaikki ilmoittamani pelit tai pelibundlet lähtevät alle viidellä eurolla eli köyhtymään tämän listan peleillä ei pääse. Halvan hinnan lisäksi mainitsemani pelit ovat sellaisia joita olen itsekin ainakin jossain määrin pelannut, koska haluan pysyä sanojeni takana että myös itse pidän niistä. Pelimakuni erityisesti 90-luvulla painottui seikkailupeleihin ja kyseinen genre onkin erittäin vahvasti edustettuna tällä listalla. 

Sierran seikkailupelit


  • Leisure Suit Larry, Police Quest, Space Quest, King's Quest: Kaikki ovat näistä vähintään kuullut, ja moni ainakin joitakin kokeillut, joten ei vaatine tarkempia esittelyjä. Sierralta löytyy erinomaisia seikkailupelejä jokaisen makuun ihan riippuen tykkääkö fantasiasta, poliisina tai avaruusseikkailijana leikkimisestä tai pikkutuhmailusta. 
  • Quest for Glory 1-5: Tässä pelisarjassa Sierran seikkailupeliin yhdistetään roolipelielementtejä, kuten hahmonkehitys ja taistelut. Pelaajan valitsema hahmoluokka vaikuttaa myös suuresti siihen, miten puzzlet hoidetaan . Hahmon saa siirrettyä pelin lopussa seuraavaan osaan eli samalla ukolla voi pelata kaikki pelit läpi. QfG -pelisarja on oma suosikkini Sierran peleistä ja onkin suuri sääli, että se on jäänyt muiden pelisarjojen varjoon.
  • The Colonel's Bequest/Dagger of Amon Ra: Pelaaja pääsee selvittämään murhamysteereitä Neiti Etsivän hengessä.
  • Gabriel Knight 1-3: Sierran ensimmäinen ja onnistunut yritys mennä vakavempiin ja aikuismaisempiin teemoihin aiemman hupailun sijaan. 
  • Conquest of the Longbow: Sierran seikkailupeliksi väännetty versio Robin Hoodin seikkailuista, harmillisen vähän tunnettu peli tämäkin.


LucasArtsin seikkailupelisarjat:


  • Monkey Island, Grim Fandango, Full Throttle, Maniac Mansion/Day of the Tentacle: Kaikille tunnettuja pelejä, vähintäänkin pelien remasteroitujen versioiden ansiosta.
  • Indiana Jones Last Crusade ja Fate of Atlantis: Nämä saattavat olla monille tuttuja, mutta niin loistavia että ansaitsevat erillisen maininnan. Molemmat pelit voi pelata läpi useilla eli tavoilla, joten niissä on todella paljon uudelleenpeluuarvoa.
  • Sam & Max Hit the Road: Aivan posketonta huumoria Steve Purcellin sarjakuviin perustuvassa pelissä, jossa eläinetsivät Sam ja Max lähtevät aiheuttamaan pahennusta  ympäri Amerikan manteretta.


Muita erinomaisia pelejä:


  • Thimbleweed Park: Loistavasti tehty LucasArtsin Maniac Mansionin/Day of the Tentaclen hengessä.
  • Adventures of Willy Beamish: Dynamixin tekemä ja Sierran julkaisema seikkailupeli pienen pojan arjesta.
  • Saints Row: Posketonta toimintaa ja erityisesti huumoria, omissa kirjoittanu menee jopa GTA-pelien ohi.
  • Giana Sisters - Rise of the Owlverlord: Erinomaista vaikkakin haastavaa tasohyppelyä näteissä ympäristöissä ja loistavan musiikin säestämänä.
  • Ultima: Erityisesti osat Ultima 6, Ultima 7: Black Gate & Serpent Isle ja Ultima Underworld 1 sekä 2 ovat erinomaisia ja aikanaan uraauurtavia pelejä.


Listallani oli vain pintaraapaisu hyvistä menneiden vuosien peleistä. Joitakin muutoin loistavia pelejä kuten Broken Swordit ja Shadow of the Comet jäi listan ulkopuolelle sen vuoksi, että pidin hintakattona viittä euroa ja näissä tuo katto ylittyi hitusen. Löysitkö sinä muita erinomaisia hidden gemejä muutamilla euroilla? Jos löysit, niin jaa vinkki muillekin kommenttikentässä :-)


Lisätietoa ja tarkemmat hinnat GOG:n sivuilta:

lauantai 18. toukokuuta 2019

Pelattu: Assassin's Creed - Revelations

Viime kirjoituksista alkaa olemaan jo pidempi aika, joten päätinpä kirjoittaa nyt sitten peleistä. Assassin's Creed -pelisarja on edennyt jo hyvinkin pitkälle ja uusia osia julkaistaan melkeinpä vuosittain. Kiinnostusta pelisarjaa kohtaan allekirjoittaneelta löytyy, mutta jostain syystä se on vain jäänyt minulla alkumetreille. Nyt on kuitenkin aika ottaa salamurhaajia sarvista ja pelata nuo pelit vaikka temppeliritarien henki menisi. Assassin's Creed: Brotherhood tuli pelattua muutama vuosi takaperin Ezio Collectionin ilmestyessä ja nyt on seuraavaksi Revelationsin vuoro.

Revelations jatkaa Ezio Auditoren tarinaa siitä, mihin se Brotherhoodissa jäi. Entinen naistennaurattaja ja nykyinen salamurhaaja Ezio on päässyt kunnioitettavaan ikään ja parta alkaa jo harmaantua. Tällä kertaa Firenzessä ja Roomassa temppeliritareita vastaan taistellut mies lähtee tutkimaan esivanhempansa Altairin salaisuuksia veljeskuntansa vanhaan päämajaan Masyafin linnakkeeseen. Paikka on kuitenkin joutunut temppeliritarien haltuun ja pian selviääkin, että myös he ovat etsimässä Altairin salaisuuksia tämän rakennuksen piilotetusta kirjastosta. 

Sisäänpääsyä varten tarvitaan kuitenkin viisi kiekon muotoista avainta, joista ensimmäisen Ezio "takavarikoi" temppeliritareilta. Loppuja avaimia hän lähtee etsimään Konstantinapoliin, kaupunkiin jonne Marco Polon isä Niccolo Polo ne vei kauan aikaa sitten, kun Altair oli laajentamassa salamurhaajien veljeskuntaa. Uudessa suurkaupungissa Ezio tutustuu nopeasti uusiin ystäviin, mm. kirjoista paljon tietävään Sofia Sartoriin sekä opiskelijaan Suleimaniin. Heidän kautta Ezio pääseekin loppujen avainkiekkojen jäljille ja onnistuu siinä samalla sekaantumaan myös paikallisen sulttaanin hovissa tapahtuviin juonitteluihin.

Revelationin pelimekaniikat ovat sekä sen vahvuus, että heikkous. Jos olet pelannut erityisesti kahta aiempaa osaa (AC2 ja AC: Brotherhood), olet kuin kotonasi tässä pelissä. Pelissä juostaan valtavan kokoisen ihmisiä täynnä olevan kaupungin kaduilla, koitetaan välttää vartioiden huomion herättämistä, kiipeillään korkeisiin rakennuksiin saadakseen enemmän kohteita näkyville kartalle, ostetaan rakennuksia ja luonnollisesti salamurhataan valtavat määrät pahoja ihmisiä joko Ezion omasta toimesta tai lähettämällä muita veljeskunnan jäseniä erilaisiin tehtäviin. Ezion seikkailujen lisäksi välillä piipahdetaan myös seuraamassa Altairin sekä AC-pelien keiskeisen hahmon Desmond Milesin elämän tapahtumia. Desmond on aiempien pelien johdosta tällä hetkellä koomassa, mutta elää kuitenkin Animuksen luomassa virtuaalimaailmassa.

Peli on suurimmaksi osin tuttua AC-meininkiä, mutta on mukana hieman uuttakin. Ezio voi ostaa ympäri kaupunkia salamurhaajien käyttöön tukikohtia ja määrätä niitä johtamaan muita veljeskunnan jäseniä. Virkavallan huomion herättämiseen riittää tällä kertaa kiinteistöjen ostaminenkin. Tätä huomiota saa pudotettua maksamalla kylmää rahaa kadun nurkissa propagandaa levittäville miehille. Mikäli tätä ei ehdi tehdä ajoissa, kaupungin vartijat hyökkäävät tukikohtiisi ja alkaa tornipuolustuksen tapainen minipeli. Tässä pelissä asettelet talojen katoille jousipyssyillä ja muilla aseilla varustettuja miehiä pysäyttämään kadulla eteneviä vartijoita. Minipelin voi halutessaan sivuttaa määräämällä tukikohdalle johtajan, jolloin hän hoitaa puolustamisen puolestasi, mutta nämä johtajat tulee ensin kouluttaa. Muita uudistuksia ovat mm. erilaisten pommien rakentaminen (esim. savupommi, pommi vartijoiden harhauttamiseksi jne) sekä Ezion ulottuvuutta hieman pidentävä koukkuase, jonka avulla erilainen ninjailu onnistuuu hieman näppärämmin.

Millainen fiilis pelistä sitten jäi käteen? Sanonta kuuluu, että jos joku asia toimii, sitä ei kannata muuttaa. Assassin's Creed -pelisarjan tähänastinen korkein huippu oli sarjan toisessa osassa, silloin pelimekaniikat olivat tuoreita ja toimivia. Brotherhoodissa mekaniikat olivat edelleen suht. samoja, mutta käytännössä saman pelin toistaminen alkoi jo puuduttamaan ja rehellisesti sanottuna taisin aloittaa pelin eri alustoilla kolme kertaa alusta, ennenkuin nyt jaksoin pelata loppuun asti. Revelationissa mekaniikat olivat edelleen samoja ja pelattiin samalla Eziolla, hohhoijjaa! Joitakin pieniä uudistuksia Revelationiin on koitettu tehdä, mutta ne eivät ole kiinnostavia uudistuksia. Tukikohtien puolustamisen minipeli on lähinnä riesa jonka ulkoistaa ASAP veljeskunnan jäsenille. Pommeilla olisi ehkä ollut taktista potentiaalia useisiin tilanteisiin, mutta niitä ei vaan tullut hyödynnettyä.

Suurin ongelma on siis liian samankaltaisuus aiempiin peleihin nähden. Pidin kyllä muutoin itse pelaamisesta, vaikka hieman valittelenkin. Aiempien osien tapaan myös tässä pidin kiinteistöjen ostamisesta sekä veljeskunnan jäsenten lähettämisestä erilaisiin tehtäviin. Nuo saivat peliin hieman vaihtelua pelkän salamurhaamisen rinnalle ja kukapa voisi olla pitämättä siitä, kun säännölliset rahavirrat kasvavat siinä samalla.

Kenelle Assassin's Creed: Revelation sitten sopii parhaiten? Peli ei sinällään vaadi aiempien pelien pelaamisesta, mutta olisihan se tietysti hyvä jos edes jotain tietämystä olisi pelisarjan aiemmista juonikuvioista. Pelin alussa oleva aiempien tapahtumien tiivistelmä on melko suppea ja itse pelikin on kuitenkin päätösosa niin Ezion kuin Altairin tarinoille, joten olisi hyvä jos tämä ei olisi se osa jossa tutustuu sarjaan. Aiempia osia pelanneet saavat tästä lähinnä lisää tarinaa itse pelin pysyessä käytännössä samana. Rehellisyyden nimissä tämä peli tuli pelattua hieman väkinäisesti läpi, mutta se tieto ilahdutti ja tsemppasi jatkamaan, kun tiesi että pelisarja muuttuu reilusti seuraavissa osissa.

tiistai 19. maaliskuuta 2019

Katsottu: Mad Men kaudet 1-7

Ajattelin että olisi kiva kirjoitella taas vähästä aikaa blogin puolella. Olen kuullut useampaankin otteeseen kehuja Mad Men TV-sarjasta ja päätin sitten lopulta ottaa tuon katsontaan, kun Netflixissä oli tarjolla kaikki sarjan seitsemän kautta. 92 jakson katsominen kesti pidemmän tovin, mutta loppuun asti kuitenkin pinnisteltiin. Oliko sarja sitten huono vai alanko vain tulemaan vanhaksi ja noin pitkä maratoni ei onnistu enää yhdeltä istumalta? Tämä selvinnee aivan kohta...

Tapahtumiltaan Mad Men sijoittuu 60-70 -luvulle, New Yorkin Madison Avenuella pyörivään Sterling-Cooperin mainostoimistoon. Toisesta maailmansodasta alkaa olemaan jo aikaa, mutta kummittelee silti edelleen monien mielessä. Yksi näistä ihmisistä on Don Draper (Jon Hamm), Serling Cooperin taiteellinen johtaja. Don on eräänlainen mainosalan ihmelapsi, sillä kaikki tuntuu muuttuvan kullaksi mihin hän koskeekin. Mies on erittäin taitava töissään, mainostoimistot tappelevat hänestä, miehet haluavat olla kuin hän ja naiset haikailevat hänen peräänsä, erityisesti muut kuin hänen oma vaimonsa. Lukuisten irtosuhteiden lisäksi Donilla on synkkä menneisyys, mutta kuten kaikessa muussakin niin mikään ei pysy salaisuutena ikuisesti.

Toinen sarjan keskeinen henkilö on Betty Olson (Elisabeth Moss), sarjan alussa ujo sihteeri mutta joka saa pian jalkansa mainostoimiston oven väliin ja ylenee uratykin lailla korkeampiin virkoihin. Kaikki ei tästä nopeasta urakehityksestä oikein tykkää ja kun sukupuolinen tasa-arvo ei tuohon aikaa vielä kukoistanut nykypäivän tapaan, Betty joutuu ainoana naisena taistelemaan asemansa puolesta toisin kuin moni muu toimiston työntekijä. Muita merkittäviä hahmoja ovat mm. toimiston sihteerien esimies Joan Harris (Christina Hendricks) sekä monesti pikkumainenkin asiakkuusjohtaja Pete Cambell (Vincent Kartheiser), joka pyrkii pääsemään tavoitteisiinsa usein jopa alhaisempiakin keinoja kaihtamatta.

Yksi Mad Menin kiinnostavimmista seikoista (laajan hahmokatraan lisäksi) on ainakin se, miten sarja pyrkii kuvastamaan sen ajan tapahtumia ja henkeä. Vaikka tapahtumavuosia ei monestikaan erikseen mainita, hahmot keskusteleva tai seuraavat uutisista melkein kaikista aikakautensa merkkitapahtumista ja Yhdysvaltojen historiaa tunteva pystyy seuraamaan helposti, missä mennään. Nykyajan korrektiutta ei ole myöskään tuputettu mukaan ja hahmot vetävät kuin viimeistä päivää röökiä, alkoholia ja joskus muitakin päihteitä. Tuohon aikaan ihmiset tiedostivat jo paheiden haittavaikutukset, he eivät vain välittäneet. Mikään ei tietenkään voi jatkoa loputtomasti ja katsojille näytetään lopulta kyseisten paheellisten elämäntapojen nurjatkin puolet.

Pidin sarjasta aluksi todella paljon. Hahmot olivat mielenkiintoisia, samoin hahmojen tarinat. Valitettavasti sarjan ehkä puolessavälissä erityisesti Donin elämä kohtasi suurempia muutoksia ja nämä eivät olleet ainakaan omaan makuuni. Tämän  jälkeen tarina kyllä eteni ja Donin elämä jatkoi itsetuhoista matkaansa, mutta jotenkin se ei jaksanut enää pitää omaa kiinnostustani yllä. Kokonaisuudessa siis hyvä sarja aluksi, mutta loppua kohden ei niinkään.

P.S. Sarjan alkuintro oli lyhyydestään ja yksinkertaisuudestaan huolimatta todella koukuttava rumpusooloineen ja kuvasti sopivasti Donin elämää, tykkäsin kovasti.

keskiviikko 14. marraskuuta 2018

Katsottu: Truth or Consequences, N.M

Alkaa olemaa jo pidempi aika, kun viimeksi kirjoitin leffoista tänne blogin puolelle. Pitkän aikaa kirjoittaminen oli helppoa, kun Disney- ja Pixar -leffojen boxeja läpikäymällä vaihtoehtoja ei pahemmin ollut, vaan elokuvat tuli katsottua niiden julkaisujärjestyksestä. Nyt katsottavan elokuvan valinta ei olekaan ollut enää niin helppoa. Katsoako seuraavaksi omia kaikkien aikojen lempielokuvia vai sellaisia, joita en ole vielä katsonut? Entä lyhyempiä elokuvasarjoja kuten Matrixit, Alienit, Pirates of the Caribbeanit jne yhteen putkeen? Lopulta tajusin tehneeni elokuvien valinnasta turhankin suuren ongelman ja nyt päätin, että tulen jatkossa valitsemaan elokuvat hyllystäni suht arpomalla ilman mitään sen suurempaa punaista lankaa.

Ensimmäiseksi näistä suht randomilla leffahyllystä arvotuista elokuvista valikoitui Truth or Consequences, N.M (Helvetillinen Pako), joka on 24-sarjastakin tunnetun Kiefer Sutherlandin aiempia tuotoksia ohjaajana ja esiintyyhän mies itsekin yhtenä päähenkilöistä. Tämä elokuva oli yksi ensimmäisiä omistamiani DVD-leffoja aikoinaan, joskin onnistuin hukkaamaan sen lainatessani leffan jollekin tuttavalle ja en lopulta koskaan saanut omaisuuttani takaisin. Muistan pitäneeni elokuvasta aikoinaan sen verran, että ostin elokuvan joku aika sitten uudestaan ja kyllähän se näin pitkän ajan jälkeenkin taas maistui.

Helvetillinen Pako kertoo vankilasta vastikään vapautuneesta Raymondista (Vincent Gallo) ja hänen tyttöystävästä Addysta (Kim Dickens), jotka molemmat unelmoivat pikaisesta rikastumisesta ja elämän saamisesta kerralla kuntoon. Pari lähtee mukaan ryöstökeikalle, jossa aikomus on varastaa huumerikolliset kaveriensa Curtisin (Kiefer Sutherland) ja Marcuksen (Mykelti Williamson) kanssa. Ryöstö menee kuitenkin pieleen Curtisin äkkipikaisuuden vuoksi ja ryöstöporukka saakin peräänsä niin virkavallan kuin mafiosot. Upotessaan kokoajan vain syvemmälle suohon pakolaiset törmäävät törmäävät asuntoautolla matkustavaan pariskuntaan Gordoniin (Kevin Pollak) ja Donnaan (Grace Phillips) ja ottavat nämä panttivangiksi matkalleen.

Elokuva on melko perus roadmovie, joskin väkivaltainen sellainen. Raymond pitää koko porukkaa kasassa, mutta kyllä elokuvan psykopaatit eli sekä Kiefer että myöhemmin ilmaantuva Martin Sheenin esittämä palkkamurhaaja varastavat shown. Jos haluat nähdä millainen villi badboy Sutherland oli ennen Jack Baueria, suosittelen katsomaan tämän pätkän.

lauantai 13. lokakuuta 2018

Pelattu: The Legend of Kyrandia (Book One)

90-luvulla tuli pelattua paljon seikkailupelejä ja nyt alkoi tekemään taas mieli palata takaisin noihin aikoihin. Sierra ja Lucasarts olivat tuohon aikaan seikkailupelien kuninkaita, mutta The Legend of Kyrandia oli mm. Eye of Beholdereista ja Command & Conquereistä tunnetun Westwood Studiosin yritys astua seikkailupelien maailmaan. Jos oikein muistan, peliä hehkutettiin aikoinaan näteistä grafiikoistaan ja animaatioistaan. Testasin peliä itsekin aikoinaan, mutta grafiikkojen lisäksi mieleeni jäi myös armoton vaikeus jo heti pelin alkumetreillä. Nyt parikymmentä vuotta myöhemmin GOG.COM on uudelleenjulkaissut Kyrandiat nykykoneille, joten päätin antaa pelille uuden mahdollisuuden.

Pelin tarina alkaa siitä, kun Kyrandian valtakunta on sekasorron vallassa. Paha hovinarri Malcolm on tappanut kuninkaan sekä kuningattaren ja lähtee terrorisoimaan maata taikavoimillaan, edes viattomat oravatkaan ei säästy tämän pellen "kepposilta". Kuningaskunnan hovivelhojen johtaja Kallak on asunut  lapsenlapsensa ja kuningasperheen vesan Brandonin (ääninäyttelijänä Westwoodin monitaiturimies Joseph "Kane" Kucan) kanssa syrjäisessä metsässä, mutta Malcom onnistuu löytämään Kallakin Brandonin ollessa jossain ulkona. Ennen muuttumistaan kivipatsaaksi Kallak ennättää kuitenkin kirjoittamaan Brandonille varoitusviestin ja ohjeistuksen etsiä käsiinsä velhot Brynn ja Darm, jotka voisivat auttaa poikaa. Tästä alkaa Brandonin huikea seikkailu estää Malcolmin valtaannousu sekä kostaa vanhempiensa kuolema.

Peli toimii yksinkertaistetun seikkailupelin tapaan eli pelaaja klikkailee kohteita ilman sen monipuolisempia toimintovaihtoehtoja. Maastosta löytyy valtava määrä esineitä täyttämään yllättävän nopeasti ahtaaksi jäävän 10-paikkaisen tavaravalikon. Muista peleistä poiketen Kyrandian esinteet ilmaantuvat jokaisella pelikerralla eri paikkoihin eli jokainen peli menee hieman eri tavalla. Voit myös jättää ylimääräiset esineet maahan ja ne löytyvät samasta paikasta vielä myöhemminkin. Jos satut käyttämään esineen, uusi joskaan ei välttämättä samanlainen respawnautuu samantien jonnekin pelialueelle. Näin siis teoriassa, itselleni esimerkiksi tuli vastaan tilanne jossa olin käyttänyt jo pelin etenemisen kannalta kriittisen esineen, joka ei spawnautunut enää uudestaan. Onneksi en ollut tallentanut vain yhteen tallennuspaikkaan, muuten olisi harmittanut suuresti.


HUOM TÄSSÄ KAPPALEESSA ON PIENI SPOILAUS, HYPPÄÄ MIKÄLI HALUAT HAKATA PÄÄTÄ SEINÄÄN JA PELATA PELIN TÄYSIN OMIN AVUIN. Seikkailupelien keskeisimpiä asioita ovat puzzlet, miten ne sitten toimivat? Kyrandia ei tosiaankaan pitele pelaajaa kädestä. Pelin alussa nyt ymmärtää, että lankkuja haluavalle miehelle isketään saha käteen, mutta entä myöhemmin kun vastaan tulee alttarilla oleva vati ja alttarilla on jalokivien kuvia? Olet kerännyt mukaasi kaikki maastosta irtoavat eriväriset jalokivet, mutta minkään niiden laittaminen kulhoon ei auta vaikka sitä peli selvästikin haluaa. No tässä vaiheessa hermoni meni ja katsoin netistä vinkkiä. Googlettamalla paljastuikin, että pelissä erilaisia jalokiviä onkin paljon enemmän kuin mitä omassa pelisessiossani oli tarjolla ja kulhoon olisi pitänyt syöttää juuri niitä puuttuvia kiviä. Ei auttanut kuin "tuhota" tavaravarastossa olevat jalokivet ja toivoa, että oikeanlaisia ilmestyy jonnekin pelialueelle. Peli ei millään tapaa auttanut puzzlen kanssa, ei kertonut millaisia jalokiviä kaivataan, ei mitään. Tämä ei ollut edes ainoa ainoa idioottimainen puzzle pelissä, vain pahin niistä.

Millainen fiilis minulle jäi pelistä kokonaisuudestaan? Haluaisin tykätä pelistä kyllä kovasti sillä onhan peli toki nätti ja siinä ollaan koitettu jotain täysin uudenlaista, mutta idioottimaiset puzzlet pilaavat koko pelin. Puzzlet luottavat satunnaisesti ilmestyviin esineisiin ja niitä saa jahdata sitten pitkin poikin kissojen ja koirien kanssa. Peli on pituudeltaankin melko lyhyt, aikaa menee lähinnä erilaisten jalokivien metsästyksessä. Jos meinaat tutustua tähän peliin, niin suosittelen a) tallentamaan useampaan tallennuspaikkaan b) piirtämään vaikka ruutupaperille kartan ja c) jos ja kun jätät esineitä maahan, jätä ne jonnekin helposti löydettävään paikkaan kuten kylään äläkä esimerkiksi laajan labyrinttiluolaston kaukaisimpaan nurkkaan kuten itse saatoin tehdä (käytetyt/tuhotut esineet spawnautuvat uudestaan, eivät maahan jätetyt). 

Itselle jäi ensimmäisestä Kyrandiasta hieman kehno maku suuhun, ei se täysin surkea ollut muttei em syistä johtuen erityisen hyväkään. Onneksi peli olikin enemmänkin vain pakollinen paha päästäkseni pelaamaan pelisarjan parempia jatko-osia, joista lisää hieman myöhemmin.