tiistai 19. maaliskuuta 2019

Katsottu: Mad Men kaudet 1-7

Ajattelin että olisi kiva kirjoitella taas vähästä aikaa blogin puolella. Olen kuullut useampaankin otteeseen kehuja Mad Men TV-sarjasta ja päätin sitten lopulta ottaa tuon katsontaan, kun Netflixissä oli tarjolla kaikki sarjan seitsemän kautta. 92 jakson katsominen kesti pidemmän tovin, mutta loppuun asti kuitenkin pinnisteltiin. Oliko sarja sitten huono vai alanko vain tulemaan vanhaksi ja noin pitkä maratoni ei onnistu enää yhdeltä istumalta? Tämä selvinnee aivan kohta...

Tapahtumiltaan Mad Men sijoittuu 60-70 -luvulle, New Yorkin Madison Avenuella pyörivään Sterling-Cooperin mainostoimistoon. Toisesta maailmansodasta alkaa olemaan jo aikaa, mutta kummittelee silti edelleen monien mielessä. Yksi näistä ihmisistä on Don Draper (Jon Hamm), Serling Cooperin taiteellinen johtaja. Don on eräänlainen mainosalan ihmelapsi, sillä kaikki tuntuu muuttuvan kullaksi mihin hän koskeekin. Mies on erittäin taitava töissään, mainostoimistot tappelevat hänestä, miehet haluavat olla kuin hän ja naiset haikailevat hänen peräänsä, erityisesti muut kuin hänen oma vaimonsa. Lukuisten irtosuhteiden lisäksi Donilla on synkkä menneisyys, mutta kuten kaikessa muussakin niin mikään ei pysy salaisuutena ikuisesti.

Toinen sarjan keskeinen henkilö on Betty Olson (Elisabeth Moss), sarjan alussa ujo sihteeri mutta joka saa pian jalkansa mainostoimiston oven väliin ja ylenee uratykin lailla korkeampiin virkoihin. Kaikki ei tästä nopeasta urakehityksestä oikein tykkää ja kun sukupuolinen tasa-arvo ei tuohon aikaa vielä kukoistanut nykypäivän tapaan, Betty joutuu ainoana naisena taistelemaan asemansa puolesta toisin kuin moni muu toimiston työntekijä. Muita merkittäviä hahmoja ovat mm. toimiston sihteerien esimies Joan Harris (Christina Hendricks) sekä monesti pikkumainenkin asiakkuusjohtaja Pete Cambell (Vincent Kartheiser), joka pyrkii pääsemään tavoitteisiinsa usein jopa alhaisempiakin keinoja kaihtamatta.

Yksi Mad Menin kiinnostavimmista seikoista (laajan hahmokatraan lisäksi) on ainakin se, miten sarja pyrkii kuvastamaan sen ajan tapahtumia ja henkeä. Vaikka tapahtumavuosia ei monestikaan erikseen mainita, hahmot keskusteleva tai seuraavat uutisista melkein kaikista aikakautensa merkkitapahtumista ja Yhdysvaltojen historiaa tunteva pystyy seuraamaan helposti, missä mennään. Nykyajan korrektiutta ei ole myöskään tuputettu mukaan ja hahmot vetävät kuin viimeistä päivää röökiä, alkoholia ja joskus muitakin päihteitä. Tuohon aikaan ihmiset tiedostivat jo paheiden haittavaikutukset, he eivät vain välittäneet. Mikään ei tietenkään voi jatkoa loputtomasti ja katsojille näytetään lopulta kyseisten paheellisten elämäntapojen nurjatkin puolet.

Pidin sarjasta aluksi todella paljon. Hahmot olivat mielenkiintoisia, samoin hahmojen tarinat. Valitettavasti sarjan ehkä puolessavälissä erityisesti Donin elämä kohtasi suurempia muutoksia ja nämä eivät olleet ainakaan omaan makuuni. Tämän  jälkeen tarina kyllä eteni ja Donin elämä jatkoi itsetuhoista matkaansa, mutta jotenkin se ei jaksanut enää pitää omaa kiinnostustani yllä. Kokonaisuudessa siis hyvä sarja aluksi, mutta loppua kohden ei niinkään.

P.S. Sarjan alkuintro oli lyhyydestään ja yksinkertaisuudestaan huolimatta todella koukuttava rumpusooloineen ja kuvasti sopivasti Donin elämää, tykkäsin kovasti.

keskiviikko 14. marraskuuta 2018

Katsottu: Truth or Consequences, N.M

Alkaa olemaa jo pidempi aika, kun viimeksi kirjoitin leffoista tänne blogin puolelle. Pitkän aikaa kirjoittaminen oli helppoa, kun Disney- ja Pixar -leffojen boxeja läpikäymällä vaihtoehtoja ei pahemmin ollut, vaan elokuvat tuli katsottua niiden julkaisujärjestyksestä. Nyt katsottavan elokuvan valinta ei olekaan ollut enää niin helppoa. Katsoako seuraavaksi omia kaikkien aikojen lempielokuvia vai sellaisia, joita en ole vielä katsonut? Entä lyhyempiä elokuvasarjoja kuten Matrixit, Alienit, Pirates of the Caribbeanit jne yhteen putkeen? Lopulta tajusin tehneeni elokuvien valinnasta turhankin suuren ongelman ja nyt päätin, että tulen jatkossa valitsemaan elokuvat hyllystäni suht arpomalla ilman mitään sen suurempaa punaista lankaa.

Ensimmäiseksi näistä suht randomilla leffahyllystä arvotuista elokuvista valikoitui Truth or Consequences, N.M (Helvetillinen Pako), joka on 24-sarjastakin tunnetun Kiefer Sutherlandin aiempia tuotoksia ohjaajana ja esiintyyhän mies itsekin yhtenä päähenkilöistä. Tämä elokuva oli yksi ensimmäisiä omistamiani DVD-leffoja aikoinaan, joskin onnistuin hukkaamaan sen lainatessani leffan jollekin tuttavalle ja en lopulta koskaan saanut omaisuuttani takaisin. Muistan pitäneeni elokuvasta aikoinaan sen verran, että ostin elokuvan joku aika sitten uudestaan ja kyllähän se näin pitkän ajan jälkeenkin taas maistui.

Helvetillinen Pako kertoo vankilasta vastikään vapautuneesta Raymondista (Vincent Gallo) ja hänen tyttöystävästä Addysta (Kim Dickens), jotka molemmat unelmoivat pikaisesta rikastumisesta ja elämän saamisesta kerralla kuntoon. Pari lähtee mukaan ryöstökeikalle, jossa aikomus on varastaa huumerikolliset kaveriensa Curtisin (Kiefer Sutherland) ja Marcuksen (Mykelti Williamson) kanssa. Ryöstö menee kuitenkin pieleen Curtisin äkkipikaisuuden vuoksi ja ryöstöporukka saakin peräänsä niin virkavallan kuin mafiosot. Upotessaan kokoajan vain syvemmälle suohon pakolaiset törmäävät törmäävät asuntoautolla matkustavaan pariskuntaan Gordoniin (Kevin Pollak) ja Donnaan (Grace Phillips) ja ottavat nämä panttivangiksi matkalleen.

Elokuva on melko perus roadmovie, joskin väkivaltainen sellainen. Raymond pitää koko porukkaa kasassa, mutta kyllä elokuvan psykopaatit eli sekä Kiefer että myöhemmin ilmaantuva Martin Sheenin esittämä palkkamurhaaja varastavat shown. Jos haluat nähdä millainen villi badboy Sutherland oli ennen Jack Baueria, suosittelen katsomaan tämän pätkän.

lauantai 13. lokakuuta 2018

Pelattu: The Legend of Kyrandia (Book One)

90-luvulla tuli pelattua paljon seikkailupelejä ja nyt alkoi tekemään taas mieli palata takaisin noihin aikoihin. Sierra ja Lucasarts olivat tuohon aikaan seikkailupelien kuninkaita, mutta The Legend of Kyrandia oli mm. Eye of Beholdereista ja Command & Conquereistä tunnetun Westwood Studiosin yritys astua seikkailupelien maailmaan. Jos oikein muistan, peliä hehkutettiin aikoinaan näteistä grafiikoistaan ja animaatioistaan. Testasin peliä itsekin aikoinaan, mutta grafiikkojen lisäksi mieleeni jäi myös armoton vaikeus jo heti pelin alkumetreillä. Nyt parikymmentä vuotta myöhemmin GOG.COM on uudelleenjulkaissut Kyrandiat nykykoneille, joten päätin antaa pelille uuden mahdollisuuden.

Pelin tarina alkaa siitä, kun Kyrandian valtakunta on sekasorron vallassa. Paha hovinarri Malcolm on tappanut kuninkaan sekä kuningattaren ja lähtee terrorisoimaan maata taikavoimillaan, edes viattomat oravatkaan ei säästy tämän pellen "kepposilta". Kuningaskunnan hovivelhojen johtaja Kallak on asunut  lapsenlapsensa ja kuningasperheen vesan Brandonin (ääninäyttelijänä Westwoodin monitaiturimies Joseph "Kane" Kucan) kanssa syrjäisessä metsässä, mutta Malcom onnistuu löytämään Kallakin Brandonin ollessa jossain ulkona. Ennen muuttumistaan kivipatsaaksi Kallak ennättää kuitenkin kirjoittamaan Brandonille varoitusviestin ja ohjeistuksen etsiä käsiinsä velhot Brynn ja Darm, jotka voisivat auttaa poikaa. Tästä alkaa Brandonin huikea seikkailu estää Malcolmin valtaannousu sekä kostaa vanhempiensa kuolema.

Peli toimii yksinkertaistetun seikkailupelin tapaan eli pelaaja klikkailee kohteita ilman sen monipuolisempia toimintovaihtoehtoja. Maastosta löytyy valtava määrä esineitä täyttämään yllättävän nopeasti ahtaaksi jäävän 10-paikkaisen tavaravalikon. Muista peleistä poiketen Kyrandian esinteet ilmaantuvat jokaisella pelikerralla eri paikkoihin eli jokainen peli menee hieman eri tavalla. Voit myös jättää ylimääräiset esineet maahan ja ne löytyvät samasta paikasta vielä myöhemminkin. Jos satut käyttämään esineen, uusi joskaan ei välttämättä samanlainen respawnautuu samantien jonnekin pelialueelle. Näin siis teoriassa, itselleni esimerkiksi tuli vastaan tilanne jossa olin käyttänyt jo pelin etenemisen kannalta kriittisen esineen, joka ei spawnautunut enää uudestaan. Onneksi en ollut tallentanut vain yhteen tallennuspaikkaan, muuten olisi harmittanut suuresti.


HUOM TÄSSÄ KAPPALEESSA ON PIENI SPOILAUS, HYPPÄÄ MIKÄLI HALUAT HAKATA PÄÄTÄ SEINÄÄN JA PELATA PELIN TÄYSIN OMIN AVUIN. Seikkailupelien keskeisimpiä asioita ovat puzzlet, miten ne sitten toimivat? Kyrandia ei tosiaankaan pitele pelaajaa kädestä. Pelin alussa nyt ymmärtää, että lankkuja haluavalle miehelle isketään saha käteen, mutta entä myöhemmin kun vastaan tulee alttarilla oleva vati ja alttarilla on jalokivien kuvia? Olet kerännyt mukaasi kaikki maastosta irtoavat eriväriset jalokivet, mutta minkään niiden laittaminen kulhoon ei auta vaikka sitä peli selvästikin haluaa. No tässä vaiheessa hermoni meni ja katsoin netistä vinkkiä. Googlettamalla paljastuikin, että pelissä erilaisia jalokiviä onkin paljon enemmän kuin mitä omassa pelisessiossani oli tarjolla ja kulhoon olisi pitänyt syöttää juuri niitä puuttuvia kiviä. Ei auttanut kuin "tuhota" tavaravarastossa olevat jalokivet ja toivoa, että oikeanlaisia ilmestyy jonnekin pelialueelle. Peli ei millään tapaa auttanut puzzlen kanssa, ei kertonut millaisia jalokiviä kaivataan, ei mitään. Tämä ei ollut edes ainoa ainoa idioottimainen puzzle pelissä, vain pahin niistä.

Millainen fiilis minulle jäi pelistä kokonaisuudestaan? Haluaisin tykätä pelistä kyllä kovasti sillä onhan peli toki nätti ja siinä ollaan koitettu jotain täysin uudenlaista, mutta idioottimaiset puzzlet pilaavat koko pelin. Puzzlet luottavat satunnaisesti ilmestyviin esineisiin ja niitä saa jahdata sitten pitkin poikin kissojen ja koirien kanssa. Peli on pituudeltaankin melko lyhyt, aikaa menee lähinnä erilaisten jalokivien metsästyksessä. Jos meinaat tutustua tähän peliin, niin suosittelen a) tallentamaan useampaan tallennuspaikkaan b) piirtämään vaikka ruutupaperille kartan ja c) jos ja kun jätät esineitä maahan, jätä ne jonnekin helposti löydettävään paikkaan kuten kylään äläkä esimerkiksi laajan labyrinttiluolaston kaukaisimpaan nurkkaan kuten itse saatoin tehdä (käytetyt/tuhotut esineet spawnautuvat uudestaan, eivät maahan jätetyt). 

Itselle jäi ensimmäisestä Kyrandiasta hieman kehno maku suuhun, ei se täysin surkea ollut muttei em syistä johtuen erityisen hyväkään. Onneksi peli olikin enemmänkin vain pakollinen paha päästäkseni pelaamaan pelisarjan parempia jatko-osia, joista lisää hieman myöhemmin.

perjantai 5. lokakuuta 2018

Shadow Warrior 2 ilmaiseksi


Olen pitänyt jonkin aikaa hiljaiseloa pelitarjouksista ilmoittelusta, pahoittelut siitä. Nyt Good Old Gamesissa eli kaverien kesken GOG:issa on kuitenkin 10-vuotisjuhlat ja tämän kunniaksi tarjouksessa on iso kasa loistavia ja edullisia pelitarjouksia. Kaiken tämän kukkuraksi sivusto tarjoaa nopeimmille Shadow Warrior 2 -pelin aivan ilmaiseksi, kunhan muistat käydä nappaamassa sen lauantaihin noin kello 17 mennessä. Kiitokset tämän ilmaispelin bongauksesta blogini suurimmalle fanille, Joonakselle! :-)

sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Katsottu: Coco

Vuorossa olisi nyt sitten viimeisin Pixarin animaatio-elokuva josta meinaan kirjoittaa vähään aikaan eli kyseessä on siis Coco. Katsoin tämän elokuvan itse asiassa jo useampi viikko sitten, mutta hieman kuten usein opiskelujen lopputyöraporttien kanssa, niin tätäkin tuli venytettyä ja lykättyä kokoajan jopa naurettavuuksiin asti. Nyt päätin kuitenkin ottaa itseäni niskasta kiinni, jättää muut hommat hetkeksi syrjään ja riipaista tämän tekstin kasaan

Tiesin Cocosta todella vähän etukäteen, vain sen verran että se keskittyy Meksikolaisen vainajien muistojuhlan eli Day of the Deadin ympärille. Pixarin elokuvien korkeaan laatuun uskoen sekä minulla olevista ylimääräisistä leffalipuista johtuen oli jo todella lähellä ettenkö olisi käynyt katsomassa tämän elokuvan kesän aikana paikallisessa leffateatterissa, mutta koska olin ennakkotilannut sen jo blueraynakin, niin päädyin lopulta katsomaan elokuvan kotiteatterissani.

Elokuva kertoo 12-vuotiaasta meksikolaispojasta Miguelista sekä hänen suvun synkästä menneisyydestä. Kauan aikaa sitten hänen isoisoisänsä jätti vaimonsa ja Coco -lapsensa tavoitellakseen maailmanmainetta musiikkiuralla. Tämän petoksen jälkeen perheessä on kaikenlainen musiikin harrastaminen ja kuuntelu ollut kiellettyä ja jopa suvun mustan lampaan kuva on revitty pois kaikista perhevalokuvista. Miguelilla on kuitenkin musiikki veressä ja hän hiippaileekin aina muiden silmien välttäessä omaan salaiseen huoneeseen harjoittelemaan kitaran soittoa edesmenneen idolinsa Ernesto de la Cruzin musiikkivideoita katsellen. 

Vainajien muistojuhlan alla Miguel alkaa epäilemään, että Ernesto onkin hänen kauan kadoksissa ollut isoisä ja haluaa osallistua entistä innokkaammin paikalliseen paikalliseen kykykilpailuun. Poika joutuu "lainaamaan" Erneston kitaraa tämän kryptasta ja tempautuu tämän tiimellyksessä kuolleiden valtakunnan puolelle. Miguel lähtee etsimään omia sukujuuriaan ja saa apurikseen Hectorin, ressukan joka vakuuttaa kuitenkin tuntevansa Erneston.

Vaikka odotinkin elokuvan näkemistä (ostinhan sen heti myyntiin tultua), minulla oli sitä kohtaan kuitenkin omat ennakkoluuloni. Elokuvan mainostettiin pyörivän Day of the Deadin ympärillä ja... rehellisesti sanottuna olisi mukava nähdä välillä Meksikoon liittyviä elokuvia/pelejä joissa ei mainita halaistua sanaa tuosta riivatun juhlapäivästä. Onneksi jatkoin kuitenkin katsomista, sillä elokuva alkoi näyttämään loistavat puolesta pikkuhiljaa. Aluksi kaikki näytti "vain" nätiltä, mutta viimeistään kuoleman valtakunnan väriloistosta tuli oikea VAU-fiilis, kun kaikki näytti niin hienolta. Elokuvan hahmokaarti on on laaja kiitos Miguelin lukuisat sukulaiset ja loppua kohti tarinaankin saadaan mielenkiintoisia käänteitä. Ennakkoluuloistani huolimatta Coco olikin loistava elokuva ja suosittelen sitä kaikille!