sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Katsottu: Coco

Vuorossa olisi nyt sitten viimeisin Pixarin animaatio-elokuva josta meinaan kirjoittaa vähään aikaan eli kyseessä on siis Coco. Katsoin tämän elokuvan itse asiassa jo useampi viikko sitten, mutta hieman kuten usein opiskelujen lopputyöraporttien kanssa, niin tätäkin tuli venytettyä ja lykättyä kokoajan jopa naurettavuuksiin asti. Nyt päätin kuitenkin ottaa itseäni niskasta kiinni, jättää muut hommat hetkeksi syrjään ja riipaista tämän tekstin kasaan

Tiesin Cocosta todella vähän etukäteen, vain sen verran että se keskittyy Meksikolaisen vainajien muistojuhlan eli Day of the Deadin ympärille. Pixarin elokuvien korkeaan laatuun uskoen sekä minulla olevista ylimääräisistä leffalipuista johtuen oli jo todella lähellä ettenkö olisi käynyt katsomassa tämän elokuvan kesän aikana paikallisessa leffateatterissa, mutta koska olin ennakkotilannut sen jo blueraynakin, niin päädyin lopulta katsomaan elokuvan kotiteatterissani.

Elokuva kertoo 12-vuotiaasta meksikolaispojasta Miguelista sekä hänen suvun synkästä menneisyydestä. Kauan aikaa sitten hänen isoisoisänsä jätti vaimonsa ja Coco -lapsensa tavoitellakseen maailmanmainetta musiikkiuralla. Tämän petoksen jälkeen perheessä on kaikenlainen musiikin harrastaminen ja kuuntelu ollut kiellettyä ja jopa suvun mustan lampaan kuva on revitty pois kaikista perhevalokuvista. Miguelilla on kuitenkin musiikki veressä ja hän hiippaileekin aina muiden silmien välttäessä omaan salaiseen huoneeseen harjoittelemaan kitaran soittoa edesmenneen idolinsa Ernesto de la Cruzin musiikkivideoita katsellen. 

Vainajien muistojuhlan alla Miguel alkaa epäilemään, että Ernesto onkin hänen kauan kadoksissa ollut isoisä ja haluaa osallistua entistä innokkaammin paikalliseen paikalliseen kykykilpailuun. Poika joutuu "lainaamaan" Erneston kitaraa tämän kryptasta ja tempautuu tämän tiimellyksessä kuolleiden valtakunnan puolelle. Miguel lähtee etsimään omia sukujuuriaan ja saa apurikseen Hectorin, ressukan joka vakuuttaa kuitenkin tuntevansa Erneston.

Vaikka odotinkin elokuvan näkemistä (ostinhan sen heti myyntiin tultua), minulla oli sitä kohtaan kuitenkin omat ennakkoluuloni. Elokuvan mainostettiin pyörivän Day of the Deadin ympärillä ja... rehellisesti sanottuna olisi mukava nähdä välillä Meksikoon liittyviä elokuvia/pelejä joissa ei mainita halaistua sanaa tuosta riivatun juhlapäivästä. Onneksi jatkoin kuitenkin katsomista, sillä elokuva alkoi näyttämään loistavat puolesta pikkuhiljaa. Aluksi kaikki näytti "vain" nätiltä, mutta viimeistään kuoleman valtakunnan väriloistosta tuli oikea VAU-fiilis, kun kaikki näytti niin hienolta. Elokuvan hahmokaarti on on laaja kiitos Miguelin lukuisat sukulaiset ja loppua kohti tarinaankin saadaan mielenkiintoisia käänteitä. Ennakkoluuloistani huolimatta Coco olikin loistava elokuva ja suosittelen sitä kaikille!

lauantai 4. elokuuta 2018

Katsottu: Cars 3

Blogillani on ollut ennätyksellisen pitkä hiljaisjakso viime aikoina, mistä voin vain pahoitella lukijoitani. Alkvuoden Pixar -elokuvista kirjoittamisesta tuli minulle viikottainen rutiini, mutta tämä rutiini katkesi katsottavan loppuessa elokuvaboxista. Myös töissä oli noihin aikoihin sen verran kiirusta, ettei vapaa-ajalla vaan jaksanut pahemmin kirjoitella. Nyt akkuja on kuitenkin taas ladattu ja tavoite olisi aktivoitua blogirintamalla. Iso kiitos myös teille, jotka olette viime aikoina kyselleet kirjoitusteni perään, muistutitte minua siitä, että siellä jossain on tosiaan upeita ihmisiä, jotka suorastaan odottavat postauksiani :-)

Nyt  kuitenkin varsinaiseen asiaan, jonka vuoksi todennäköisesti tulitte tänne. Viime kerralla kirjoitteluni jäivät siihen, kun Pixar Collection -boxista uupui elokuvastudion tuoreimmat leffat eli Cars 3 ja Coco. Cocon julkaisupäivää jouduin hieman odottelemaan, mutta nyt nuo molemmat löytyvät myös omasta elokuvahyllystäni ja otetaan ensin autoelokuva syyniin. Alkuperäinen Cars ja tämän jatko-osa olivat molemmat omilla eri tavoillaan erinomaisia elokuvia, mitä nyt hieman lapsille suunnattuja olivatkin. Olen aina hieman skeptinen mitä tulee elokuvien jatko-osiin ja vuonna 2016 julkaistu Cars ei ollut poikkeus. Onnistuiko Pixar ylläpitämään vielä kertaalleen autoelokuvansa kiinnostavuuden, se selviää aivan kohta.

Edellisistä elokuvista tuttu Lightining McQueeen on kilpa-ajouransa huipulla ja voittanut useita kertoja Piston Cup -mestaruuden. Teknologia kuitenkin kehittyy ja kisoihin osallistuu uudempia ja entistä nopeampia autoja vanhojen tekijöiden pudotessa pois kuvioista. Sama uhka koskee myös entistä mestaria McQueeniä ja eräässä kisassa hän joutuukin pahaan onnettomuuteen koittaessa saada kiinni nopeampia kilpakumppaneitaan. McQueen joutuu tauolle useammaksi kuukaudeksi ja alkaakin vaikuttamaan siltä, että hänen ura olisi  lopussa. Hän saa kuitenkin vielä yhden mahdollisuuden, sillä ystäviensä ja sponsorien avustuksella hän pääsee treenaamaan viimeisimmän tekniikan harjoittelukeskukseen apunaan personal trainer Cruz Ramirez.

Elokuvan nähtyäni fiilikseni olivat kaikista peloistani huolimatta erittäin positiiviset. Cars 3:ssa yhdistyy kahden edellisen osan parhaat puolet eli ensimmäisen osan rauhallinen mutta toimiva draama ja toisen osan toiminnallisempi puoli. Erityismaininnan saa McQueenin aisapariksi laitettu treenaaja Cruz, jolla oli paitsi hauska, mutta myös syvällisempikin puolensa. Elokuvasta ei jäänyt mieleeni oikeastaan mitään sellaista asiaa joka olisi jäänyt häiriitsemään tai ärsyttämään ja voin sanoa, että Cars 3 on tästä elokuvakolmikosta ainakin omissa kirjoissani onnistunein osa. Pixar se vaan hallitsee jatko-osien tekemiset!

maanantai 21. toukokuuta 2018

Katsottu: Pixar Collection - Finding Dory

Viikko sitten kerroin tilanneeni uunituoreen Coco -leffan ja ettei katsottavat elokuvat lopu aivan heti tämän Pixar -kokoelman jälkeen. Valitettavasti unohdin tohkeissani ollessani täysin sen asian, että kyseisen elokuvan julkaisupäivä onkin vasta kesäkuun puolessavälissä eli sinne asti joudutaan kuitenkin odottelemaan. Tällä kertaa katsomisvuorossa oli kuitenkin 2016 vuoden Finding Dory, joka on luonnollisesti jatko-osa aiemmin julkaistulle Finding Nemolle. Rehellisesti sanottuna elokuvan samankaltaisen nimen vuoksi odotukseni eivät olleet kovinkaan korkeat ja pelkäsin että luvassa on saman tarinan kierrätystä mutta eri hahmoilla..

Tällä kertaa elokuvassa keskitytään nimensä mukaisesti Doryyn, siniseen palettivälskäriin (kyllä, kävin lunttaamassa netistä) johon tutustuttiin jo Finding Nemon aikana. Dory on hyväntahtoinen kala, jolla on vain yksi mutta sitäkin suurempi ongelma. Hänen lähimuisti on todella huono ja käytännössä kaikki mitä hän oppii, hän unohtaa yleensä jo minuutin kuluessa. Lapsena hän jopa eksyi vanhemmistaan eikä lopulta muistanut enää missä hänen koti on, saati sitten että ketkä hänen vanhempansa ylipäätänsä olivat. 

Elämä ei ole helppoa nuorelle huonomuistiselle kalalle, jota muut kalat vieroksuvat outoutensa vuoksi. Varttuessaan yksinään Dory tutustuu kuitenkin Marlin -kalaan sekä tämän Nemo poikaan ja nämä seikkailut nähdäänkin Finding Nemo -elokuvassa. Vuosi näiden tapahtumien jälkeen Doryn muisti alkaa palaamaan pätkittäin ja hän kokee hetkellisen muistinpalautumisen, että missä hänen vanhempansa ovat. Huonon muistinsa vuoksi Dory ei tietenkään voi lähteä pitkälle matkalle yksinänsä ja saakin lopulta taivuteltua mukaansa Marlinin, Nemon ja myöhemmin mm. mustekalan nimeltä Hank.

Tämänkin elokuvan kohdalla Pixar on ylittänyt itsensä, sen verran nätiltä trooppiset vesistöt ja muukin ympäristö on saatu näyttämään. Tämä ei ole tosin elokuvan paras puoli vaan elokuvan hahmot. Dory on saatu todella sympaattiseksi hahmoksi ja elokuvaa katsoessa tuli melkein surullinen olo, kun huonomuistinen kala eksyy vanhemmistaan ja muut jättää hänet yksin, muista Doryn toilailuista puhumattakaan. Toinen suosikkini oli Hank -mustekala suorastaan ninjamaisilla taidoillaan. Edellisen elokuvan päähahmot Marlin ja Nemo puolestaan jäävät tällä kertaa melko tylsiksi sivuhahmoiksi. Tässä elokuvassa on vähemmän varsinaista seikkailua, minkä vuoksi se ei yllä ehkä ihan ensimmäisen osan tasolle, mutta ei tämäkään silti huono ollut.

sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Katsottu: Pixar Collection - The Good Dinosaur

Pixar -elokuvian katsomisessa aletaan olemaan jo loppusuoralla, sillä jäljellä on elokuvia enää kuukauden ajaksi. Pixar Collection -boxissa on kyllä elokuvia hieman vähemmän, mutta menin juuri tilaamaan tuoreimman Coco -leffan kerta tarjouksessa oli, joten katsottavaa vielä riittää. Tällä kertaa ollaan kuitenkin menossa studion 16. elokuvassa eli vuonna 2015 julkaistussa The Good Dinosaurissa. Rehellisesti sanottuna tämä elokuva ei ollut minulla paitsi näkemättä, mutta en ollut siitä kuullutkaan aiemmin, joten nyt mentiin kyllä täysin uudella maaperällä. Vaikka odotukseni elokuvaa kohtaan eivät olekaan kovinkaan korkeat, mieltäni lohdutti se että Pixar on osoittanut kyntensä Studiona, joka osaa yllättää positiivisesti katsojan.

The Good Dinosauruksen tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen dinosaurusaikaan miljoonia vuosia menneisyydessä, kun elämä oli vielä yhtä kamppailua selviytymisestä. Arlo syntyy nuorimmaksi apatosaurusten perheeseen ja kasvaminen kahden veljen varjossa ei ole aralle kuopukselle helppoa. Perhe odottaa jokaiselta jäseneltään, että kukin tekee jotain merkittäviä tekoja saadakseen kunnian merkata oman jalanjälkensä perheen ruokavaraston seinään. Arlolta näiden merkkitekojen suorittaminen ei oikein ota kuitenkaan sujuakseen ja lopulta hänen hieman pettynyt, mutta silti rakastava isä päättää puuttua peliin. 

Eräänä päivänä kun luolaihmisten lapsi Spot tulee varastamaan hirmuliskojen ruokaa, isä- ja poikasaurus lähtevät jahtaamaan varasta. Matka ei mene kuitenkaan aivan kuten suunniteltu ja isäsaurus tekee ns. Leijonakuninkaat suojellessaan poikaansa. Isänsä menetyksen jälkeen entistä enemmän perheen elättämisen vastuusta kasautuu Arlon harteille ja ruuan keruun kanssa alkaa tulemaan kiire talven lähestyessä. Yhtenä päivänä varas saapuu taas rikospaikalle ja vihaisena isänsä kuolemasta poika käy tämän kimppuun molempien lentäessä vuolaasti virtaavaan jokeen. Kun Arlo palaa tajuihinsa kaukana kotoa, hän muistaa vain kauan aikaa sitten isänsä antaman opetuksen ja lähtee seuraamaan jokea takaisin kotiin. Omin avuin matka käy dinosaurukselle kuitenkin mahdottomaksi, mutta avukseen ja matkaseuralaiseksi Arlo saa entisen vihamiehensä Spotin.

Ennen elokuvaa minulla ei ollut minkäänlaista hajua siitä, että millainen leffa on luvassa. Onko tämä jollain tavoin kytköksissä siihen vuoden 2000 elokuvaan, joka sotki jenkkien ja eurooppalaisten Disney Classics -numeroinnit? Tuskin. Kun elokuvan maisemat alkoivat rullaamaa ruudulla, leukani meinasi loksahtaa auki, kun niin nättiä oli ympäristö niin nättiä. Vasta elokuvan hahmot erottuivat ympäristöstään, muutoin olisi voinut luulla katsovansa kameralla kuvattua elokuvaa. Elokuvan huumori on toimivaa eikä tuntunut mitenkään väkinäiseltä. Kukaan hahmoistakaan ei alkanut ärsyttämään, päinvastoin kaikki olivat hyvin ilmeikkäitä ja sen kautta eläväisiä. Ainoa marmatuksen aihe nousee tarinasta, joka suorastaan huutaa omaperäisyyden puutteesta. Disneyllä/Pixarilla alkaa olemaan jo aika monta elokuvaa katalogissaan, jossa päähenkilö tempautuu jonnekin kaukaisuuteen ja elokuva onkin sitten kotimatkan taittamista. Onhan tuo ihan toimiva keino saada "seikkailua" elokuvaan, mutta voisi sitä koittaa välillä jotain uuttakin. Muutoin elokuva oli kuitenkin suositeltavan viihdyttävä ja sopii varmasti kaikille vauvasta vaariin.

maanantai 7. toukokuuta 2018

Katsottu: Pixar Collection - Inside Out

Pixar-elokuvien katsominen jatkuu ja tällä kertaa vuorossa oli elokuvastudion Inside Out vuodelta 2015  eli melko tuoreissa elokuvissa aletaan olemaan jo menossa. En ole uudempia animaatioelokuvia kovinkaan aktiivisesti seurannut ja rehellisesti sanottuna en tiennyt tästäkään elokuvasta juurikaan mitään. Jostain olin saanut sellaisen käsityksen, että tässä mennään ihmisten sisälle, mutta siinä se kaikki tietoni sitten olikin. Saamani mielikuva elokuvasta ei ollut kovinkaan kummoinen ja odotukseni leffaa kohtaan eivät olleet kovinkaan korkealla.

Inside Outissa mennään Riley Andersen -nimisen tytön sisälle, mutta ei kuitenkaan millään Olipa Kerran Elämä -tyylillä kuten etukäteen odotin, vaan tunnepuolella. Tytön sisällä nimittäin sijaitsee hänen tunnepuolen toimintakeskus ja siellä asustelee kaikki hänen kokemansa tuntemukset, kuten Ilo, Suru, Viha jne. Riley on elänyt koko lapsuutensa ajan melko onnellista elämää ja ylipirteä Ilo onkin dominoinut aikalailla hänen tunne-elämää. 

Rileyn perhe muuttaa San Fransiscoon ja tyttö joutuu jättämään aiemmalle paikkakunnalle rakkaat ystävänsä, harrastuksensa jääkiekon ja uuteen kotiin ja kouluun totuttautuminen ei ole helppoa. Ikävä takaisin entiselle kotipaikkakunnalle alkaa olemaan murskaava ja surulliset asiat vain jatkavat kasaantumista. Viimeinen niitti on se, kun tunteiden komentokeskuksessa sattuu vahinko ja niin Ilo, Suru kuin tytön kaikki lapsuuden onnelliset muistot lentävät komentokeskuksesta kauan pois ja tytön henkinen elämä alkaa suistumaan lopullisesti pois raiteilta...

Tämä elokuva oli jotain täysin sellaista, mitä en osannut etukäteen odottaa Disney/Pixar -elokuvalta. En tiedä miten paljon nuoremmat katsojat saavat irti elokuvasta, mutta ainakin hieman varttuneemmille katsojille luvassa on upea elokuvakokemus. Leffa ei ole pelkästään mikään  perinteinen seikkailuelokuva vaan siinä on syvällisempikin merkitys, lopun koskettavasta kohtauksesta puhumattakaan. Itselleni oli hieman hankala kuvailla tätä elokuvaa sanoiksi, mutta kyseessä oli kuitenkin yksi Pixarin parhaimmistoon kuuluvista elokuvista ja suosittelen ehdottomasti katsomista kaikille.