lauantai 18. toukokuuta 2019

Pelattu: Assassin's Creed - Revelations

Viime kirjoituksista alkaa olemaan jo pidempi aika, joten päätinpä kirjoittaa nyt sitten peleistä. Assassin's Creed -pelisarja on edennyt jo hyvinkin pitkälle ja uusia osia julkaistaan melkeinpä vuosittain. Kiinnostusta pelisarjaa kohtaan allekirjoittaneelta löytyy, mutta jostain syystä se on vain jäänyt minulla alkumetreille. Nyt on kuitenkin aika ottaa salamurhaajia sarvista ja pelata nuo pelit vaikka temppeliritarien henki menisi. Assassin's Creed: Brotherhood tuli pelattua muutama vuosi takaperin Ezio Collectionin ilmestyessä ja nyt on seuraavaksi Revelationsin vuoro.

Revelations jatkaa Ezio Auditoren tarinaa siitä, mihin se Brotherhoodissa jäi. Entinen naistennaurattaja ja nykyinen salamurhaaja Ezio on päässyt kunnioitettavaan ikään ja parta alkaa jo harmaantua. Tällä kertaa Firenzessä ja Roomassa temppeliritareita vastaan taistellut mies lähtee tutkimaan esivanhempansa Altairin salaisuuksia veljeskuntansa vanhaan päämajaan Masyafin linnakkeeseen. Paikka on kuitenkin joutunut temppeliritarien haltuun ja pian selviääkin, että myös he ovat etsimässä Altairin salaisuuksia tämän rakennuksen piilotetusta kirjastosta. 

Sisäänpääsyä varten tarvitaan kuitenkin viisi kiekon muotoista avainta, joista ensimmäisen Ezio "takavarikoi" temppeliritareilta. Loppuja avaimia hän lähtee etsimään Konstantinapoliin, kaupunkiin jonne Marco Polon isä Niccolo Polo ne vei kauan aikaa sitten, kun Altair oli laajentamassa salamurhaajien veljeskuntaa. Uudessa suurkaupungissa Ezio tutustuu nopeasti uusiin ystäviin, mm. kirjoista paljon tietävään Sofia Sartoriin sekä opiskelijaan Suleimaniin. Heidän kautta Ezio pääseekin loppujen avainkiekkojen jäljille ja onnistuu siinä samalla sekaantumaan myös paikallisen sulttaanin hovissa tapahtuviin juonitteluihin.

Revelationin pelimekaniikat ovat sekä sen vahvuus, että heikkous. Jos olet pelannut erityisesti kahta aiempaa osaa (AC2 ja AC: Brotherhood), olet kuin kotonasi tässä pelissä. Pelissä juostaan valtavan kokoisen ihmisiä täynnä olevan kaupungin kaduilla, koitetaan välttää vartioiden huomion herättämistä, kiipeillään korkeisiin rakennuksiin saadakseen enemmän kohteita näkyville kartalle, ostetaan rakennuksia ja luonnollisesti salamurhataan valtavat määrät pahoja ihmisiä joko Ezion omasta toimesta tai lähettämällä muita veljeskunnan jäseniä erilaisiin tehtäviin. Ezion seikkailujen lisäksi välillä piipahdetaan myös seuraamassa Altairin sekä AC-pelien keiskeisen hahmon Desmond Milesin elämän tapahtumia. Desmond on aiempien pelien johdosta tällä hetkellä koomassa, mutta elää kuitenkin Animuksen luomassa virtuaalimaailmassa.

Peli on suurimmaksi osin tuttua AC-meininkiä, mutta on mukana hieman uuttakin. Ezio voi ostaa ympäri kaupunkia salamurhaajien käyttöön tukikohtia ja määrätä niitä johtamaan muita veljeskunnan jäseniä. Virkavallan huomion herättämiseen riittää tällä kertaa kiinteistöjen ostaminenkin. Tätä huomiota saa pudotettua maksamalla kylmää rahaa kadun nurkissa propagandaa levittäville miehille. Mikäli tätä ei ehdi tehdä ajoissa, kaupungin vartijat hyökkäävät tukikohtiisi ja alkaa tornipuolustuksen tapainen minipeli. Tässä pelissä asettelet talojen katoille jousipyssyillä ja muilla aseilla varustettuja miehiä pysäyttämään kadulla eteneviä vartijoita. Minipelin voi halutessaan sivuttaa määräämällä tukikohdalle johtajan, jolloin hän hoitaa puolustamisen puolestasi, mutta nämä johtajat tulee ensin kouluttaa. Muita uudistuksia ovat mm. erilaisten pommien rakentaminen (esim. savupommi, pommi vartijoiden harhauttamiseksi jne) sekä Ezion ulottuvuutta hieman pidentävä koukkuase, jonka avulla erilainen ninjailu onnistuuu hieman näppärämmin.

Millainen fiilis pelistä sitten jäi käteen? Sanonta kuuluu, että jos joku asia toimii, sitä ei kannata muuttaa. Assassin's Creed -pelisarjan tähänastinen korkein huippu oli sarjan toisessa osassa, silloin pelimekaniikat olivat tuoreita ja toimivia. Brotherhoodissa mekaniikat olivat edelleen suht. samoja, mutta käytännössä saman pelin toistaminen alkoi jo puuduttamaan ja rehellisesti sanottuna taisin aloittaa pelin eri alustoilla kolme kertaa alusta, ennenkuin nyt jaksoin pelata loppuun asti. Revelationissa mekaniikat olivat edelleen samoja ja pelattiin samalla Eziolla, hohhoijjaa! Joitakin pieniä uudistuksia Revelationiin on koitettu tehdä, mutta ne eivät ole kiinnostavia uudistuksia. Tukikohtien puolustamisen minipeli on lähinnä riesa jonka ulkoistaa ASAP veljeskunnan jäsenille. Pommeilla olisi ehkä ollut taktista potentiaalia useisiin tilanteisiin, mutta niitä ei vaan tullut hyödynnettyä.

Suurin ongelma on siis liian samankaltaisuus aiempiin peleihin nähden. Pidin kyllä muutoin itse pelaamisesta, vaikka hieman valittelenkin. Aiempien osien tapaan myös tässä pidin kiinteistöjen ostamisesta sekä veljeskunnan jäsenten lähettämisestä erilaisiin tehtäviin. Nuo saivat peliin hieman vaihtelua pelkän salamurhaamisen rinnalle ja kukapa voisi olla pitämättä siitä, kun säännölliset rahavirrat kasvavat siinä samalla.

Kenelle Assassin's Creed: Revelation sitten sopii parhaiten? Peli ei sinällään vaadi aiempien pelien pelaamisesta, mutta olisihan se tietysti hyvä jos edes jotain tietämystä olisi pelisarjan aiemmista juonikuvioista. Pelin alussa oleva aiempien tapahtumien tiivistelmä on melko suppea ja itse pelikin on kuitenkin päätösosa niin Ezion kuin Altairin tarinoille, joten olisi hyvä jos tämä ei olisi se osa jossa tutustuu sarjaan. Aiempia osia pelanneet saavat tästä lähinnä lisää tarinaa itse pelin pysyessä käytännössä samana. Rehellisyyden nimissä tämä peli tuli pelattua hieman väkinäisesti läpi, mutta se tieto ilahdutti ja tsemppasi jatkamaan, kun tiesi että pelisarja muuttuu reilusti seuraavissa osissa.

tiistai 19. maaliskuuta 2019

Katsottu: Mad Men kaudet 1-7

Ajattelin että olisi kiva kirjoitella taas vähästä aikaa blogin puolella. Olen kuullut useampaankin otteeseen kehuja Mad Men TV-sarjasta ja päätin sitten lopulta ottaa tuon katsontaan, kun Netflixissä oli tarjolla kaikki sarjan seitsemän kautta. 92 jakson katsominen kesti pidemmän tovin, mutta loppuun asti kuitenkin pinnisteltiin. Oliko sarja sitten huono vai alanko vain tulemaan vanhaksi ja noin pitkä maratoni ei onnistu enää yhdeltä istumalta? Tämä selvinnee aivan kohta...

Tapahtumiltaan Mad Men sijoittuu 60-70 -luvulle, New Yorkin Madison Avenuella pyörivään Sterling-Cooperin mainostoimistoon. Toisesta maailmansodasta alkaa olemaan jo aikaa, mutta kummittelee silti edelleen monien mielessä. Yksi näistä ihmisistä on Don Draper (Jon Hamm), Serling Cooperin taiteellinen johtaja. Don on eräänlainen mainosalan ihmelapsi, sillä kaikki tuntuu muuttuvan kullaksi mihin hän koskeekin. Mies on erittäin taitava töissään, mainostoimistot tappelevat hänestä, miehet haluavat olla kuin hän ja naiset haikailevat hänen peräänsä, erityisesti muut kuin hänen oma vaimonsa. Lukuisten irtosuhteiden lisäksi Donilla on synkkä menneisyys, mutta kuten kaikessa muussakin niin mikään ei pysy salaisuutena ikuisesti.

Toinen sarjan keskeinen henkilö on Betty Olson (Elisabeth Moss), sarjan alussa ujo sihteeri mutta joka saa pian jalkansa mainostoimiston oven väliin ja ylenee uratykin lailla korkeampiin virkoihin. Kaikki ei tästä nopeasta urakehityksestä oikein tykkää ja kun sukupuolinen tasa-arvo ei tuohon aikaa vielä kukoistanut nykypäivän tapaan, Betty joutuu ainoana naisena taistelemaan asemansa puolesta toisin kuin moni muu toimiston työntekijä. Muita merkittäviä hahmoja ovat mm. toimiston sihteerien esimies Joan Harris (Christina Hendricks) sekä monesti pikkumainenkin asiakkuusjohtaja Pete Cambell (Vincent Kartheiser), joka pyrkii pääsemään tavoitteisiinsa usein jopa alhaisempiakin keinoja kaihtamatta.

Yksi Mad Menin kiinnostavimmista seikoista (laajan hahmokatraan lisäksi) on ainakin se, miten sarja pyrkii kuvastamaan sen ajan tapahtumia ja henkeä. Vaikka tapahtumavuosia ei monestikaan erikseen mainita, hahmot keskusteleva tai seuraavat uutisista melkein kaikista aikakautensa merkkitapahtumista ja Yhdysvaltojen historiaa tunteva pystyy seuraamaan helposti, missä mennään. Nykyajan korrektiutta ei ole myöskään tuputettu mukaan ja hahmot vetävät kuin viimeistä päivää röökiä, alkoholia ja joskus muitakin päihteitä. Tuohon aikaan ihmiset tiedostivat jo paheiden haittavaikutukset, he eivät vain välittäneet. Mikään ei tietenkään voi jatkoa loputtomasti ja katsojille näytetään lopulta kyseisten paheellisten elämäntapojen nurjatkin puolet.

Pidin sarjasta aluksi todella paljon. Hahmot olivat mielenkiintoisia, samoin hahmojen tarinat. Valitettavasti sarjan ehkä puolessavälissä erityisesti Donin elämä kohtasi suurempia muutoksia ja nämä eivät olleet ainakaan omaan makuuni. Tämän  jälkeen tarina kyllä eteni ja Donin elämä jatkoi itsetuhoista matkaansa, mutta jotenkin se ei jaksanut enää pitää omaa kiinnostustani yllä. Kokonaisuudessa siis hyvä sarja aluksi, mutta loppua kohden ei niinkään.

P.S. Sarjan alkuintro oli lyhyydestään ja yksinkertaisuudestaan huolimatta todella koukuttava rumpusooloineen ja kuvasti sopivasti Donin elämää, tykkäsin kovasti.