Pelattu: Assassin's Creed - Revelations

Viime kirjoituksista alkaa olemaan jo pidempi aika, joten päätinpä kirjoittaa nyt sitten peleistä. Assassin's Creed -pelisarja on edennyt jo hyvinkin pitkälle ja uusia osia julkaistaan melkeinpä vuosittain. Kiinnostusta pelisarjaa kohtaan allekirjoittaneelta löytyy, mutta jostain syystä se on vain jäänyt minulla alkumetreille. Nyt on kuitenkin aika ottaa salamurhaajia sarvista ja pelata nuo pelit vaikka temppeliritarien henki menisi. Assassin's Creed: Brotherhood tuli pelattua muutama vuosi takaperin Ezio Collectionin ilmestyessä ja nyt on seuraavaksi Revelationsin vuoro.

Revelations jatkaa Ezio Auditoren tarinaa siitä, mihin se Brotherhoodissa jäi. Entinen naistennaurattaja ja nykyinen salamurhaaja Ezio on päässyt kunnioitettavaan ikään ja parta alkaa jo harmaantua. Tällä kertaa Firenzessä ja Roomassa temppeliritareita vastaan taistellut mies lähtee tutkimaan esivanhempansa Altairin salaisuuksia veljeskuntansa vanhaan päämajaan Masyafin linnakkeeseen. Paikka on kuitenkin joutunut temppeliritarien haltuun ja pian selviääkin, että myös he ovat etsimässä Altairin salaisuuksia tämän rakennuksen piilotetusta kirjastosta. 

Sisäänpääsyä varten tarvitaan kuitenkin viisi kiekon muotoista avainta, joista ensimmäisen Ezio "takavarikoi" temppeliritareilta. Loppuja avaimia hän lähtee etsimään Konstantinapoliin, kaupunkiin jonne Marco Polon isä Niccolo Polo ne vei kauan aikaa sitten, kun Altair oli laajentamassa salamurhaajien veljeskuntaa. Uudessa suurkaupungissa Ezio tutustuu nopeasti uusiin ystäviin, mm. kirjoista paljon tietävään Sofia Sartoriin sekä opiskelijaan Suleimaniin. Heidän kautta Ezio pääseekin loppujen avainkiekkojen jäljille ja onnistuu siinä samalla sekaantumaan myös paikallisen sulttaanin hovissa tapahtuviin juonitteluihin.

Revelationin pelimekaniikat ovat sekä sen vahvuus, että heikkous. Jos olet pelannut erityisesti kahta aiempaa osaa (AC2 ja AC: Brotherhood), olet kuin kotonasi tässä pelissä. Pelissä juostaan valtavan kokoisen ihmisiä täynnä olevan kaupungin kaduilla, koitetaan välttää vartioiden huomion herättämistä, kiipeillään korkeisiin rakennuksiin saadakseen enemmän kohteita näkyville kartalle, ostetaan rakennuksia ja luonnollisesti salamurhataan valtavat määrät pahoja ihmisiä joko Ezion omasta toimesta tai lähettämällä muita veljeskunnan jäseniä erilaisiin tehtäviin. Ezion seikkailujen lisäksi välillä piipahdetaan myös seuraamassa Altairin sekä AC-pelien keiskeisen hahmon Desmond Milesin elämän tapahtumia. Desmond on aiempien pelien johdosta tällä hetkellä koomassa, mutta elää kuitenkin Animuksen luomassa virtuaalimaailmassa.

Peli on suurimmaksi osin tuttua AC-meininkiä, mutta on mukana hieman uuttakin. Ezio voi ostaa ympäri kaupunkia salamurhaajien käyttöön tukikohtia ja määrätä niitä johtamaan muita veljeskunnan jäseniä. Virkavallan huomion herättämiseen riittää tällä kertaa kiinteistöjen ostaminenkin. Tätä huomiota saa pudotettua maksamalla kylmää rahaa kadun nurkissa propagandaa levittäville miehille. Mikäli tätä ei ehdi tehdä ajoissa, kaupungin vartijat hyökkäävät tukikohtiisi ja alkaa tornipuolustuksen tapainen minipeli. Tässä pelissä asettelet talojen katoille jousipyssyillä ja muilla aseilla varustettuja miehiä pysäyttämään kadulla eteneviä vartijoita. Minipelin voi halutessaan sivuttaa määräämällä tukikohdalle johtajan, jolloin hän hoitaa puolustamisen puolestasi, mutta nämä johtajat tulee ensin kouluttaa. Muita uudistuksia ovat mm. erilaisten pommien rakentaminen (esim. savupommi, pommi vartijoiden harhauttamiseksi jne) sekä Ezion ulottuvuutta hieman pidentävä koukkuase, jonka avulla erilainen ninjailu onnistuuu hieman näppärämmin.

Millainen fiilis pelistä sitten jäi käteen? Sanonta kuuluu, että jos joku asia toimii, sitä ei kannata muuttaa. Assassin's Creed -pelisarjan tähänastinen korkein huippu oli sarjan toisessa osassa, silloin pelimekaniikat olivat tuoreita ja toimivia. Brotherhoodissa mekaniikat olivat edelleen suht. samoja, mutta käytännössä saman pelin toistaminen alkoi jo puuduttamaan ja rehellisesti sanottuna taisin aloittaa pelin eri alustoilla kolme kertaa alusta, ennenkuin nyt jaksoin pelata loppuun asti. Revelationissa mekaniikat olivat edelleen samoja ja pelattiin samalla Eziolla, hohhoijjaa! Joitakin pieniä uudistuksia Revelationiin on koitettu tehdä, mutta ne eivät ole kiinnostavia uudistuksia. Tukikohtien puolustamisen minipeli on lähinnä riesa jonka ulkoistaa ASAP veljeskunnan jäsenille. Pommeilla olisi ehkä ollut taktista potentiaalia useisiin tilanteisiin, mutta niitä ei vaan tullut hyödynnettyä.

Suurin ongelma on siis liian samankaltaisuus aiempiin peleihin nähden. Pidin kyllä muutoin itse pelaamisesta, vaikka hieman valittelenkin. Aiempien osien tapaan myös tässä pidin kiinteistöjen ostamisesta sekä veljeskunnan jäsenten lähettämisestä erilaisiin tehtäviin. Nuo saivat peliin hieman vaihtelua pelkän salamurhaamisen rinnalle ja kukapa voisi olla pitämättä siitä, kun säännölliset rahavirrat kasvavat siinä samalla.

Kenelle Assassin's Creed: Revelation sitten sopii parhaiten? Peli ei sinällään vaadi aiempien pelien pelaamisesta, mutta olisihan se tietysti hyvä jos edes jotain tietämystä olisi pelisarjan aiemmista juonikuvioista. Pelin alussa oleva aiempien tapahtumien tiivistelmä on melko suppea ja itse pelikin on kuitenkin päätösosa niin Ezion kuin Altairin tarinoille, joten olisi hyvä jos tämä ei olisi se osa jossa tutustuu sarjaan. Aiempia osia pelanneet saavat tästä lähinnä lisää tarinaa itse pelin pysyessä käytännössä samana. Rehellisyyden nimissä tämä peli tuli pelattua hieman väkinäisesti läpi, mutta se tieto ilahdutti ja tsemppasi jatkamaan, kun tiesi että pelisarja muuttuu reilusti seuraavissa osissa.

Pelattu: The Legend of Kyrandia (Book One)

90-luvulla tuli pelattua paljon seikkailupelejä ja nyt alkoi tekemään taas mieli palata takaisin noihin aikoihin. Sierra ja Lucasarts olivat tuohon aikaan seikkailupelien kuninkaita, mutta The Legend of Kyrandia oli mm. Eye of Beholdereista ja Command & Conquereistä tunnetun Westwood Studiosin yritys astua seikkailupelien maailmaan. Jos oikein muistan, peliä hehkutettiin aikoinaan näteistä grafiikoistaan ja animaatioistaan. Testasin peliä itsekin aikoinaan, mutta grafiikkojen lisäksi mieleeni jäi myös armoton vaikeus jo heti pelin alkumetreillä. Nyt parikymmentä vuotta myöhemmin GOG.COM on uudelleenjulkaissut Kyrandiat nykykoneille, joten päätin antaa pelille uuden mahdollisuuden.

Pelin tarina alkaa siitä, kun Kyrandian valtakunta on sekasorron vallassa. Paha hovinarri Malcolm on tappanut kuninkaan sekä kuningattaren ja lähtee terrorisoimaan maata taikavoimillaan, edes viattomat oravatkaan ei säästy tämän pellen "kepposilta". Kuningaskunnan hovivelhojen johtaja Kallak on asunut  lapsenlapsensa ja kuningasperheen vesan Brandonin (ääninäyttelijänä Westwoodin monitaiturimies Joseph "Kane" Kucan) kanssa syrjäisessä metsässä, mutta Malcom onnistuu löytämään Kallakin Brandonin ollessa jossain ulkona. Ennen muuttumistaan kivipatsaaksi Kallak ennättää kuitenkin kirjoittamaan Brandonille varoitusviestin ja ohjeistuksen etsiä käsiinsä velhot Brynn ja Darm, jotka voisivat auttaa poikaa. Tästä alkaa Brandonin huikea seikkailu estää Malcolmin valtaannousu sekä kostaa vanhempiensa kuolema.

Peli toimii yksinkertaistetun seikkailupelin tapaan eli pelaaja klikkailee kohteita ilman sen monipuolisempia toimintovaihtoehtoja. Maastosta löytyy valtava määrä esineitä täyttämään yllättävän nopeasti ahtaaksi jäävän 10-paikkaisen tavaravalikon. Muista peleistä poiketen Kyrandian esinteet ilmaantuvat jokaisella pelikerralla eri paikkoihin eli jokainen peli menee hieman eri tavalla. Voit myös jättää ylimääräiset esineet maahan ja ne löytyvät samasta paikasta vielä myöhemminkin. Jos satut käyttämään esineen, uusi joskaan ei välttämättä samanlainen respawnautuu samantien jonnekin pelialueelle. Näin siis teoriassa, itselleni esimerkiksi tuli vastaan tilanne jossa olin käyttänyt jo pelin etenemisen kannalta kriittisen esineen, joka ei spawnautunut enää uudestaan. Onneksi en ollut tallentanut vain yhteen tallennuspaikkaan, muuten olisi harmittanut suuresti.

HUOM TÄSSÄ KAPPALEESSA ON PIENI SPOILAUS, HYPPÄÄ MIKÄLI HALUAT HAKATA PÄÄTÄ SEINÄÄN JA PELATA PELIN TÄYSIN OMIN AVUIN. Seikkailupelien keskeisimpiä asioita ovat puzzlet, miten ne sitten toimivat? Kyrandia ei tosiaankaan pitele pelaajaa kädestä. Pelin alussa nyt ymmärtää, että lankkuja haluavalle miehelle isketään saha käteen, mutta entä myöhemmin kun vastaan tulee alttarilla oleva vati ja alttarilla on jalokivien kuvia? Olet kerännyt mukaasi kaikki maastosta irtoavat eriväriset jalokivet, mutta minkään niiden laittaminen kulhoon ei auta vaikka sitä peli selvästikin haluaa. No tässä vaiheessa hermoni meni ja katsoin netistä vinkkiä. Googlettamalla paljastuikin, että pelissä erilaisia jalokiviä onkin paljon enemmän kuin mitä omassa pelisessiossani oli tarjolla ja kulhoon olisi pitänyt syöttää juuri niitä puuttuvia kiviä. Ei auttanut kuin "tuhota" tavaravarastossa olevat jalokivet ja toivoa, että oikeanlaisia ilmestyy jonnekin pelialueelle. Peli ei millään tapaa auttanut puzzlen kanssa, ei kertonut millaisia jalokiviä kaivataan, ei mitään. Tämä ei ollut edes ainoa ainoa idioottimainen puzzle pelissä, vain pahin niistä.

Millainen fiilis minulle jäi pelistä kokonaisuudestaan? Haluaisin tykätä pelistä kyllä kovasti sillä onhan peli toki nätti ja siinä ollaan koitettu jotain täysin uudenlaista, mutta idioottimaiset puzzlet pilaavat koko pelin. Puzzlet luottavat satunnaisesti ilmestyviin esineisiin ja niitä saa jahdata sitten pitkin poikin kissojen ja koirien kanssa. Peli on pituudeltaankin melko lyhyt, aikaa menee lähinnä erilaisten jalokivien metsästyksessä. Jos meinaat tutustua tähän peliin, niin suosittelen a) tallentamaan useampaan tallennuspaikkaan b) piirtämään vaikka ruutupaperille kartan ja c) jos ja kun jätät esineitä maahan, jätä ne jonnekin helposti löydettävään paikkaan kuten kylään äläkä esimerkiksi laajan labyrinttiluolaston kaukaisimpaan nurkkaan kuten itse saatoin tehdä (käytetyt/tuhotut esineet spawnautuvat uudestaan, eivät maahan jätetyt). 

Itselle jäi ensimmäisestä Kyrandiasta hieman kehno maku suuhun, ei se täysin surkea ollut muttei em syistä johtuen erityisen hyväkään. Onneksi peli olikin enemmänkin vain pakollinen paha päästäkseni pelaamaan pelisarjan parempia jatko-osia, joista lisää hieman myöhemmin.

Pelattu: The Curse of Monkey Island

LucasArts teki 90-luvulla loistavia seikkailupelejä. Ensimmäiset osat The Secret of Monkey Island ja Monkey Island 2: LeChuck's Revenge ovat saaneet viime vuosina uusioversiot, mutta jostain syystä kolmas osa The Curse of Monkey Island ei tälläistä käsittelyä saanut. Peli on laadultaan ja erityisesti huumoriltaan huippuluokkaa ja onkin ollut suorastaan rikos ihmiskuntaa kohtaan, ettei tuoreempi pelikansa ole päässyt pelaamaan tätä peliä. Itse olin vuosia sitten onnekas löytäessäni pelin fyysisen version kirpputorilta, mutta olen silti toivonut myös latausversiota, koska se nyt vaan on niin paljon näppärämpää ladata peli netistä kuin alkaa kikkailemaan levyjen kanssa. 

Tällä viikolla sattui kuitenkin hassusti, sillä kävin vielä alkuviikosta GOG-sivustolla katsomassa ovatko he vieläkään uudelleenjulkaisseet tätä peliä, mutta jo totuttuun tapaan eivät olleet. Nyt perjantaina uudelleenvierailu tuotti kuitenkin tuloksen, sillä kaikkien näiden vuosien jälkeen kolmas Monkey Island oli julkaistu paitsi GOG:iin, mutta myös Steamiin YEAAAAH! Olin tästä julkaisusta niin onnellinen että pakkohan peli oli heti ostaa ja lähteä fiilistelemään takaisin Apinasaarelle.

Edellinen Apinasaari päättyi hyvinkin outoihin tapahtumiin ja Curse jatkaa pian näiden jälkeen. LeChuck on edelleen voimissaan ja hyökkää luurankoarmeijansa kanssa Plunder-saarelle, jonka kuvernöörinä Guybrushin rakas ja myös LeChuckin ihastuksen kohde Elaine Marley toimii. Guybrush onnistuu päihittämään LeChuckin, mutta siinä samalla LeChuckin kirous lankeaa Elainen päälle ja tämä muuttuu kultapatsaaksi. Guybrush pyytää apua vanhalta tuttavaltaan Voodoo-naiselta ja tämä kertoo kirouksen kumoutuvan Blood -saarella löytyvällä sormuksella. Guybrush lähtee siis matkalle, mutta tätä ennen hän tarvitsee laivan, miehistön sekä kartan perille.

Ensimmäinen silmiin pistävä ero aiempiin MI-peleihin verrattuna on ulkoasu. Peli on toteutettu käsin piirretyllä grafiikalla, aivan kuin piirrettyjä katsoisi. Ilmestymisensä aikaan peli oli todella nätti, nyt 2018 vuonna grafiikka hieman pikselöityy ja on rosoisen näköinen, mutta tämä ei toki estä nauttimasta muutoin loistavasta pelistä. Varsinainen pelaaminen on aiemmista osista tuttua kauraa eli Guybrush etenee saarelta toiselle suorittaen erilaisia enemmän tai vähemmän loogiikalla toimivia esinepuzzleja. Monet pulmista ovat todella haastavia ja näissä ei kannata pysytellä aivan perinteisissä ajattelumalleissa. 

LeChuck's Revengen tapaan myös The Curse tarjoaa pelimoodin jossa on helpotetummat puzzlet, mutta siinä samalla missaa paljon pelin loistavasta sisällöstä, joten haasteesta huolimatta suosittelen varauksetta valitsemaan pelin alussa Mega Monkey -pelitilan (tätä ei voi vaihtaa enää pelin alettua). Peliin palaa takaisin myös ensimmäisestä osasta tuttu miekkataistelu, jota moni piti pelin yhtenä hauskimpana osuutena. Yhteenotot voitti paremman miekkailijan sijaan se taistelija, joka osasi loukata toista pahemmin. Tällä kertaa solvausten pitää myös rimmata keskenään.

Peli on huumoripuoleltaan hulvattoman hauska ja vakavempia hetkiä ei pahemmin nähdä. Peli on muutoin loistava kokemus, mutta jos jotain valitettavaa pitää keksiä niin osa puzzleista ovat aivan käsittämättömiä. Vaikka olenkin olenkin pelannut pariinkiin otteeseen vuosia aiemmin, niin edelleen joutui pähkäilemään muutamaa kohtaa oikein olan takaa. Ratkaisun selvittyäkin (lähinnä tuurilla) jäi vain miettimään, että mitä pelin tekijät ovat oikein ajatelleet näitä suunnitellessa. Vaikeudestaan huolimatta peli on kuitenkin edelleenkin yksi seikkailupelien kruunujalokivistä ja suosittelen sitä erittäin lämpimästi kaikille.

Pelattu: To the Moon

To the Moon on Freebird Gamesin seikkailupeli vuodelta 2011. Peli on tehty RPG Maker -nimisellä pelinteko-ohjelmalla ja olikin pieni yllätys, että se nousi suhteellisen vaatimattomista lähtökohdista valtavan suosituksi ja ylistetyksi peliksi. To the Moon nauttii edelleenkin suurta suosiota erityisesti niiden pelaajien keskuudessa, jotka arvostavat peleissä loistavasti kirjoitettua sekä koskettavaa tarinaa sekä tunnelmallista musiikkia. Tiesin pelin jo vuosia sitten, mutta jotenkin se ei vaan tarttunut vielä pelattavien pelien seulaani. Viime aikoina minusta alkoi tuntumaan siltä, että tämä peli kuuluu jo yleissivistykseen ja päätinkin lopulta ottaa tämän työn alle.

To the Moon kertoo elämän ehtoopuolella elävästä leskivanhuksesta Johnny Wylesistä. Vaimonsa Riverin kuoleman jälkeen miehellä on jäljellä enää vain yksi toteutumaton unelma ja se on päästä keinolla millä hyvänsä kuuhun. Miehen mieli on jo niin usvassa, ettei tämä muista enää itsekään, miksi haluaa maan kamaralta pois. Nykyisessä iässään tätä unelmaa on luonnollisesti mahdotonta toteuttaa ja apuun kutsutaan tohtorit Watts ja Rosalene. Kaksikolla on teknologiaa päästä muokkaamaan ihmisten muistoja ja tämän kautta antaa asiakkaalleen mieluisampi tapa poistua tästä maailmasta. Watts ja Rosalene tarttuvat tuumasta toimeen ja rupeavat pureutumaan  ikäkausi kerrallaan Johnnyn muistoihin ja lähtevät tutkimusmatkalle selvittääkseen, että mikä merkitys miehen vaimolla, heidän talon vieressä olevalla majakalla, jäniksillä ja vesinokkaeläimillä on miehen tahtoon lentää taivaalle.

Varsinainen pelaaminen on melko  yksinkertaistettua eli Watts ja Rosaline keräävät muiston alueelta Johnnylle tärkeitä esineitä ja saavat selville lisää miehen menneisyydestä. Toiminnan tai muun pähkäilyn sijaan painotus onkin tarinan viemisessä eteenpäin esineiden tukimisella tai  ihmisten kanssa juttelemalla ja peli kuuluukin niin kutsuttujen kävelysimulaattorien kastiin. Tämä ei ole kuitenkaan huono asia, sillä se tarina on loistavaa settiä. Ainoa puzzleilu pelissä  olivat muistojen välissä olevat tehtävät, joissa joutui pienestä palapelistä muodostamaan kokonaisen kuvan. Tämä minipeli kävi kuitenkin melko nopeasti tylsäksi ja tuntuikin koko pelin turhimmalta osuudelta.

Peli ei ole pituudellaan pilattu, mutta minkä määrässä häviää, laadussa voittaa. Tarina pitää koko ajan otteessaan ja paranee vain loppua kohti edetessään. Olin kuullut ennakkoon että peli on kirjoitettu niin loistavasti, että raavaatkin(?) jätkät joutuvat pelin loppupuolella pyyhkimään kosteita silmiään. Näin ei itselläni aivan käynyt, mutta myönnetään että oli siellä mukana todella tunnepitoisia kohtauksia joka nostivat tämän pelin hyvyyden sinne äärimmäiseen potenssiin. To the Moon oli yksi loistavimmista peleistä taas vähään aikaan ja suosittelen sen kokemista jokaiselle aiemmasta pelihistoriasta riippumatta.

Pelattu: The Cat Lady

Kesäloma tuli ja kesäloma meni. Lomassa on parasta aina se, että tuolloin on kerrankin aikaa tehdä kaikkea mitä vain sattuu huvittamaan. Pelaajalle tämä tarkoittaa myös sitä, että sinulla on aikaa pelata niitä pelejä, joita olet lykännyt muka ajan puutteen vuoksi. Vähän aikaa sitten lupasin itselleni pelata pitkästä aikaa edes jonkun seikkailupelin läpi ja täksi peliksi valikoitui lopulta The Cat Lady. Olin kuullut tästä kissaleidistä aiemminkin ja tiesin kyseessä olevan kehuttu, erittäin synkkä ja ainakin erilainen seikkailupeli, kuin suurin osa muista markkinoilla olevista on. Eikun siis vain pelin kimppuun!

Peli kertoo yksinäisestä ja pahasti masentuneesta naisesta Susan Ashworthista, jonka ainoat ystävät ja ilo elämässä ovat naapuruston kissat. Eräänä iltana viimeisetkin rippeet elämäntahdosta katoavat ja Susan päättää viedä henkensä unilääkkeillä. Lopullisen kuoleman sijaan hän siirtyykin jonkinlaiseen välitilaan, jossa tapaa Queen of Maggotsiksi itseään kutsuvan vanhan naisen. Tämä hämärä rouva ei kerro paljoa itsestään, mutta lupaa tehdä Susanista kuolemattoman ja ennenkaikkea onnellisen, jos tämä suorittaa hänelle vielä yhden tehtävän. Tehtävänä on tappaa viisi parasiitiksi kutsuttua ihmistä, jotka ovat piinanneet ympärillään olevia ihmisiä. Käytännössä nämä parasiitit ovat psykopaatteja tai murhaajia ja maailma on parempi paikka ilman heitä. Palattuaan elävien kirjoihin Susan saa itselleen alivuokralaisen Mitzi Huntin. Mitzistä Susan saa pitkästä aikaa ystävän ja yhdessä he rupeavat selvittämään keitä nämä parasiitit oikeasti ovatkaan.

Pelin graafinen ulkoasu on hyvin yksinkertaista ja harmaine värisävyineen jopa karua katsottavaa. Yksinkertainen visuaalisuua antaa kuitenkin enemmän tilaa keskusteluille, tarinalle sekä ennenkaikkea pelin synkälle tunnelmalle ja tämä ratkaisu toimii erinomaisesti. Taustalla soi pääsääntöisesti lähinnä tunnelmaa luovaa musiikkia. Intensiivisemmissä kohtauksissa musiikki vaihtuu kuitenkin rajumpaan rokkiin ja kappaleet ovat todella loistavia valintoja.

Aloin pelaamaan peliä rehellisesti sanottuna hieman varautuneena synkkien teemojensa vuoksi, mutta onneksi kuitenkin aloin. Pelin imaisi todella nopeasti mukaansa ehkä juuri sen vuoksi, että näin syvällisiä aiheita käsitteleviä pelejä ei hirmu paljoa kuitenkaan ole. Pelissä ei ole ylitsepääsemättömän vaikeita puzzleja, joten tarinakin etenee tasaiseen tahtiin ja hyvä näin koska se tarina on juuri tämän pelin paras puoli. Kunhan ei anna pelin synkkyyden ja muutamien brutaalien kohtausten häiritä, niin tästä pelistä on hankala keksiä mitään pahaa sanottavaa. Suosittelen peliä, mikäli hieman deepimmät seikkailupelit kiinnostavat!

Mini-NESillä pelattu: Super Mario Bros

Valinta ensimmäiseksi esiteltäväksi peliksi Mini-NESin valikoimasta oli melko itsestäänselvyys. Mikäpä muu peli kuin Super Mario Bros on ollut niin klassikko, että länsimaissa melkein kaikki ihmiset vauvasta vanhuksiin ovat joko pelanneet sitä itse tai ovat ainakin nähneet jonkun muun sitä pelaamassa. Itse taisin tutustua SMB:hen n. 1987 kaverieni luona. He olivat saaneet juuri sen ajan ykköspelilaitteen eli 8-bittinen Nintendon ja voi pojat se oli kova laite se. Tuohon aikaan yhtä hienoa videopeligrafiikkaa oltiin nähty vain pelihalleissa tai minun tapauksessa huoltoasemien peliautomaateissa, koska ikä ei riittänyt pelihalleihin. Nyt sen pelihurmoksen sai myös omaan kotiin eikä laitteeseen tarvinnut survoa edes rahaa. Toiselle paikkakunnalle muuttamisen ja oman Nintendo-laitteen puuttumisen vuoksi pelaamiseen tuli pieni tauko, mutta parin vuoden kuluttua saimme sitten oman NES:n ja Marion seikkailut pääsivät taas jatkumaan. 

Super Mario Bros ei ole Marion ensiesiintyminen, mutta varmasti hänen tunnetuin. Pelin taustatarina kertoo Sienivaltakunnasta, jonne Koopakuningas (myöhemmin Bowser) hyökkää. Koopa muuttaa suurimman osan valtakunnan asukkaista tiiliskiviksi ja kidnappaa Prinsessa Kultakutrin (myöhemmin Peach). Putkimies Mario kuulee Prinsessan ahdingosta ja lähtee veljensä Luigin kanssa pelastamaan tätä.

Pelissä Mario (tai Luigi kaksinpelissä) etenee sivusta kuvattuja oikealle eteneviä kenttiä hyppien ja keräten kolikoita sekä voimaesineitä. Kysymysmerkin muotoisia laatikoita lyömällä näiden sisältä saa lisää kolikoita, tulipallojen heittelyn mahdollistavan tulikukan tai hetkellisen kuolemattomuuden tähti muodossa. Ennalta-arvattavasti liikkuvat viholliset päihitetään hyppäämällä näiden päälle tai heittämällä näitä tulipalloilla tai kilpikonnien kuorilla. Viholliset ovat kuitenkin usein pienempi vaara pelissä ja mielestäni suurempana uhkana toimivat matkan varrella olevat rotkot. Jos Marion liikkumisnopeus ei pysy hanskassa ja vauhtia on joko liian paljon tai liian vähän, kohtalona on rotkoon putoaminen. Mitä pidemmälle peli etenee, sitä uhkarohkeampia hyppyjä Mario joutuu tekemään ja ylänurkassa armottomasti laskeva kello ei helpota tilannetta ollenkaan. Jos Mario etenee liian varovaisesti, aika loppuu kesken ja joutuu kentän aloittamaan aivan alusta uudelleen.

Sienivaltakunta on jaettu kahdeksaan eri maailmaan ja jokainen maailma jaettu neljään kenttään eli kenttiä pelissä on yhteensä 32. Kentät on jaettu aina maanpäällisiin kenttiin, maanalaisiin kenttiin, vesikenttiin sekä linnoihin. Linnojen lopussa Mario kohtaa aina arkkivihollisensa Koopakuninkaan, mutta vasta viimeisestä linnasta löytyy Marion mielitietty.

Ensimmäisen Super Mario Brosin julkaisusta on jo 30 vuotta, joten miten sitten aika on vaikuttanut tästä pelistä saatavaan nautintoon? Pelin grafiikat ovat luonnollisesti melko rujot, mutta toisaalta ne ei haittaa pelaamista ellei siitä tee itse ongelmaa. Pelin juju on kuitenkin maisemien katselun sijaan Marion ripeässä kontrolloinnissa vaarallisten ja nopeasti muuttuvien tilanteiden keskellä. Mielestäni on erittäin hauskaa, ettei SMB ole vieläkään menettänyt hohtoansa, vaan pelillä on edelleen ahkera pelaajakuntansa. 

Vaikeustasoltaan ensimmäinen Mario on todella haastava. Muistan että lapsena peliä pelasi läpi vaikka hampaita pestessään, nyt aikuisena peli on tyssännyt tuskallisen usein viimeiseen kahdeksanteen maailmaan. Oma nemesikseni on erityisesti kentät 8-2 ja 8-3, joissa harmaita hiuksia aiheuttavat erityisesti edeltävässä olevat Bullet Billyt sekä jäljemmässä olevat Vasaraveljekset. Nyt Mini-NESillä pelasin muutaman pelin ja ensimmäisellä kerralla jolla en käyttänyt ollenkaan oikoreittejä pääsin kenttään 7-1. Seuraavalla yrittämällä menin kahden oikoreitin kautta viimeiseen maailmaan ja tie tyssäsi vasaraveljeksiin. Kolmannella yrittämällä menin samaa reittiä, mutta tajusin että riittävän nopeasti etenemällä vasaraveljesten yli pystyy hyppäämään ja tämän jälkeen loppu olikin todella helppoa kun loppulinnan "oikea reittikin" oli vanhassa lihasmuistissa ja kohta oli Prinsessa pitkästä aikaa taas pelastettu.

Super Mario Brosin pariin palaa edelleenkin mielellään aina pienen tauon jälkeen. Suosittelen peliä myös sellaisille, jotka eivät ole pelanneet peliä vielä koskaan. Mitä videopeleihin tulee, kyseessä on aikamme aito klassikkoteos.

Mini-NESillä pelattu

Yksi edellisen ja osittan tämänkin vuoden hypetetyimmistä pelimaailman ilmiöistä oli Nintendon julkaisema pienikokoinen retrokonsoli Mini-NES. Kyseessä on siis alkuperäisen 8-bittisen Nintendon näköinen, joskin pienempikokoinen pelilaite. Tämä laite tarvitsee vain liittää televisioon ja pääset pelaamaan kolmeakymmentä menneiden vuosikymmenten klassikkopeliä. Laitteen kysyntä ylitti kuitenkin tarjonnan ja kaikki halukkaat ei tilauksestaan huolimatta omaa laitettaan saanut. Ikävänä ilmiönä trokaajat huomasivat myös tilanteen ja Internetin huutokauppasivuilla laitteiden hinnat nousivat pilviin.

Itselläni kävi monia muita tilaajia parempi tuuri laitteen saamisen kanssa. Ennakkotilasin Mini-NESin heti heinäkuussa kun se vain oli mahdollista ja kerkesin saamaan laitteen itselleni vielä jouluksi. Aluksi vaikutti siltä että lisäohjaimia en tulisi enää saamaan (kun Nintendo oli jo ilmoittanut lopettaneensa laitteen toimittamisen), mutta onneksi sekin vielä tuli kevään aikana.

Tähän mennessä olen lähinnä testaillut laitteen toimivuutta, mutta halusin saada tähän nyt muutoksen. Nyt lähiaikoina tulen pelailemaan laitteella olevia pelejä ja kirjoittamaan niistä tänne blogin puolelle. Tulen kertomaan mistä kyseisessä pelissä on kyse, millaiset ovat minun aiemmat kokemukset pelistä ja miltä se edelleen tuntuu näin herran vuona 2017. Myönnetään jo näin etukäteen että jotkut noista peleistä on mahdottoman pitkiä, mahdottoman vaikeita tai sitten eivät muuten vain kiinnosta niin paljoa, että jakaisin aivan jokaista pelata lopputeksteihin saakka. Pyrin kuitenkin kertomaan niistäkin edes jonkinlaisia fiiliksiä.

Pelattu: Batman - The Telltale Series

Batman ja Kissanainen kissatappelemassa

Joka vuosi Telltale -pelifirman liukuhihnalta pullahtaa ulos parikin episodimaista peliä ja tästä on muodostunut heille melkoinen rahakone. Nämä seikkailupelit koostuvat noin viidestä pari tuntia kestävästä episodista ja kantavana voimana on, että pelaajan tekemät valinnat vaikuttavat myöhempiin tapahtumiin. Telltalen on yleensä ostanut lisenssin joltain ulkopuoliselta taholta ja tämän ansiosta heillä on ollut lupa tehdä mm. sarjakuviin, kirjoihin tai elokuviin perustuvia pelejä. Tähän asti näitä sarjakuviin perustuvia pelejä ovat olleet mm. Sam & Max, Walking Dead ja Wolf Among Us. Olikin vain ajan kysymys milloin Batman saa Telltale-käsittelyn, mutta kun tuo peli julkaistiin viime vuoden lopulla ja tuli nyt PS Storessa alennukseen niin ajattelinpa ottaa sen käsittelyyn.

Bruce pelaamassa online-pelejä

Batmanin tarinasta on tehty tähän mennessä useita erilaisia versioita. Telltalen peli ei perustu johonkin tiettyyn näistä, vaan yhdistelee kaikkia aiempia ja hämmentää soppaa omilla tarinakuvioillaan. Peli sijoittuu aikakauteen, kun Batman on vasta aloittanut viittasankarin uransa. Eräänä iltana Gothamin kaupungintalolla tapahtuu ryöstö, jonka lepakkomies onnistuu estämään. Tapahtuman aikana Batman saa kuitenkin ensikosketuksen niin luutnantti James Gordoniin kuin Kissanaiseenkin, mutta harmikseen jälkimmäinen pääsee karkuun. 

Batmanin todellisella minällä Bruce Waynella puolestaan on toisenlaiset ongelmat, sillä hänen hyvä ystävä Harvey Dent on pyrkimässä kaupunginjohtajaksi ja Waynen kartanossa ollaan järjestämässä kampanjalle rahankeräystä. Kampanja ja erityisesti Brucen maine joutuu kuitenkin vaaraan, kun kaupungin pahin gangsteripomo Carmine Falcone tulee kuokkimaan juhliin ja vihjailemaan Waynen perheen aiemmista gangsteriyhteyksistä.

Peli etenee suurimmaksi osaksi Telltalen aiemmista peleistä tuttuun tapaan eli ihmisten kanssa jutellaan ja paljon. Välillä keskusteluissa pääset valitsemaan parista eri vaihtoehdosta mitä haluat sanoa ja keskustelun toinen osapuoli reagoi jatkossa sen mukaisesti. 

Vicki Vale, Harvey Dent ja Bruce Wayne bilettämässä

Kumipukuun pukeutunut Batman on puhumisen sijaan enemmän toiminnan miehiä. Nämä toimintakohtaukset on toteutettu Quick Time Eventeillä eli peli hidastuu tuolloin merkittävästi ja ruudulle pomppii ohjeita mitä nappia täytyy painaa rivakkaasti, jolloin Batman mättää vihollisia turpaan ennaltamäärätyllä tavalla. Yleensä suurempia vihollisjoukkoja kohdatessa Batman voi suunnitella hyökkäyksiään etukäteen rauhassa ja tällöin pääset valitsemaan mihin pöydänkulmaan kunkin vihollisen tinttaat ja kun kaikki suunnitelmat on laitettu valmiiksi, alkaa hurja John Woo/Matrixmainen mättökohtaus.

Batman/Bruce Wayne on paitsi rikas playboy ja kumipukuun sonnustautunut tappelija, mutta häntä pidetään myös maailman parhaana etsivänä. Telltale on ottanut tämänkin huomioon kun Batman joutuu tutkimaan johtolankoja. Tässä pelissä Batman tutkii aluksi rikospaikan esineitä ja uhreja. Tämän jälkeen yhdistellään johtolangat toisiinsa ja kun kaikki johtolangat on yhdistelty, Batman kertoo vielä selkeämmän tapahtumien kulun meille tyhmille katsojille.

Tarinaltaan Telltalen Batman tarjoaa pelaajalle aimo annoksen viihdettä ja tässä pelissä monet hahmot onkin käännetty nurinniskoin aiemmin totutuista tulkinnoista, mikä tuo mukavaa vaihtelua. Haastetta peli ei kylläkään paljoa tarjoa, mutta se lieneekin tämän pelin sivuseikka ja keskiössä on mielenkiintoinen, joskin uudelleen rukattu Batman-tarina. Kun peli oli pelattu läpi, mielenkiintoa toi vielä extroina tarjotut viisi Batman Unmasked -videota joissa haastateltiin mm. pelin käsikirjoittajia ja ääninäyttelijöitä. Kestoa näillä jaksoilla oli kullakin 30-45 minuuttia, joten katsottavaa jäi vielä useammaksi tunniksi. Kokonaisuutena voin sanoa kuitenkin että Telltalen Batman oli loistava tekele ja suosittelen sen pelaamista kenelle tahansa Batman-fanille.

Peliviikko: Overwatch

Peliviikko alkaa olemaan lopuillaan ja nyt on vuorossa viimeisimmän pelin vuoro. Tällä kertaa vuorossa ei ole mikään Disneyn tasohyppelypeli eikä edes 90-luvun seikkailupeli. Tällä kertaa vuorossa on niinkin vanha peli, kuin tänä vuonna julkaistu Overwatch. Itse en lähtenyt pelin julkaisun yhteydessä Overwatch -hypejunaan mukaan, koska minulla oli ennakkokäsitys että kyseessä on käytännössä vain Team Fortress 2 -peli nykyaikaisemmilla grafiikoilla ja uusilla hahmoluokilla. Tänä viikonloppuna Overwatch oli ilmaiseksi pelattavissa, joten ajattelin tarkistaa olivatko ennakkokäsitykseni oikeat. Aluksi joudun lisäksi sanomaan, että en kerennyt pelaamaan Overwatchia hirmu paljoa eli pelattuja matseja kertyi alle kymmenen eli kerkesin näkemään vain todella pienen pintaraapaisun pelistä. 

Overwatch on kuitenkin melko simppeliä tiimipohjaista FPS-räiskintää, aivan kuten TF2 oli aikoinaan. Pelaajat jaetaan kahteen joukkueeseen ja säntäävät sokkelomaiseen kenttään räiskimään keskenään. Toisen tiimin jäsenten tappaminen on kuitenkin sivuseikka ja tärkeintä on suorittaa tehtävää, joka saattaa olla kentästä riippuen esim. kontrollialueiden valtaamista tai vaunun työntämistä kentän läpi samalla kun luodit sinkoilevat ilmassa. Ennen pelin alkua valitaan pelihahmo hyökkäys-, puolustus-, tankki- tai tukiluokasta ja tämä vaikuttaa siihen, millaisella roolilla taistelua sitten käydään. Perusajatus pysyy siis täysin samana, kuin mitä TF2:ssa oli. Se missä Overwatch kuitenkin eroaa TF2:sta on sen tarjoama monipuolisuus. TF2:n yhdeksän hahmoluokan sijaan Overwatchissa on jokaisessa neljässä luokassa 5-7 hahmoa kussakin. Jokaisella hahmolla on omat aseistuksensa ja pelityylinsä, joten jokaiselle löytyy varmasti omaan pelityyliin sopiva hahmo.

Kuten aiemmin mainitsin, niin tutustumisaikani peliin oli melko vähäinen ja varmasti mielipiteeni pelistä olisi erilainen, jos olisin kerennyt tutustumaan siihen paremmin. Nyt tuntemattomat kartat, eri hahmojen aseistukset ja uusi peli ylipäätänsä aiheuttivat vielä sen, että pelaaminen oli aikamoista kaaosta ja kompurointia. Em asioiden tultua tutuksi pelaaminenkin tulee varmasti nautittavammaksi, mutta nyt se jäi lähinnä suuremmalla hahmomäärällä varustetuksi TF2-kopioksi.

Peliviikko: Zak McKracken and the Alien Mindbenders

Peliviikko alkaa olemaan kohta jo loppusuoralla, mutta nyt olisi vielä toiseksi viimeisin pelin pikaesittely. Itse olen tykännyt todella paljon LucasArtsin seikkailupeleistä aina 90-luvulta lähtien ja erityisesti Monkey Islandit, Indiana Jonesit ja Maniac Mansionit ovat olleet lähellä sydäntäni. LucasArtsin pelilistoilla on kuitenkin eräs peli joka on saanut valtavia määriä kehuja, mutta silti se ei ole saanut ainakaan enää viime vuosina paljoa huomiota pelaajien keskuudessa. Tämä peli on Zak McKracken and the Alien Mindbenders, joka oli LucasArtsin kolmas seikkailupeli heti Labyrinthin ja Maniac Mansionin jälkeen.

Peli kertoo Zak-nimisestä kirjailijan alusta, joka työskentelee höpöhöpöjuttuja julkaisevassa tabloidi-lehdessä. Zakin aikomus siirtyä työstämään omaa kirjaa on lehden päätoimittajalle OK juttu, kunhan tämä kirjoittaa vielä yhden viimeisen lehtiartikkelin telttailijoita terrorisoivasta kaksipäisestä oravasta. Lehtijuttua tehdessä reportterillemme paljastuukin kuitenkin ettei kaksipäiset pörröhännät olekaan ainoa outo asia joka on meneillään, vaan myös avaruusolennot ovat punomassa juoniaan valloittaakseen Maan. Asialle pitäisi luonnollisesti tehdä jotain.

Zak McKracken kuuluu siis LucasArtsin varhaistuontantoon ja tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että se on grafiikaltaan ja käyttöliittymältään samaa luokkaa Maniac Mansionin kanssa. Vanhimpien Lucas-pelien tapaan käytettävissä olevia verbejä oli vielä hulpeat 14 kappaletta, mutta jostain syystä sekä esineiden katsominen ja ihmisten jututtaminen taas puuttuvat kokonaan. Pelissä matkaan lähtee käytännössä jokainen esine jota ei ole pultattu seinään tai lattiaan kiinni ja siinähän sitten koitat selvittää puzzleja, kun housun taskut pursuavat esineistä. Onneksi nämä puzzlet eivät ole kuitenkaan mahdottoman vaikeita ja peli etenee suht rivakkaasti. 

Peli on tarkoitettu humoristiseksi seikkailuksi, joskin aika on tainnut ajaa tällä saralla ohi ja aiheutti ainakin itseällä vain pieniä hymähdyksiä. Jos kuitenkin suhtautuu tähän peliin normaalina graafisena seikkailupelinä ja tutustumisreissuna LucasArtsin pelihistoriaan, niin Zak McKracken on ihan kiva tutustumisen kohde.

Peliviikko: Simon the Sorcerer

Viikonloppu alkoi taas uuden peliin tutustumisen merkeissä. Jos Lion Kingin ja Aladdinin jälkeen odotitte että seuraavana vuorossa olisi Jungle Book, niin ehei vaan tällä kertaa mennään seikkailupelien pariin. 90-luku oli graafisten seikkailupelien kulta-aikaa ja tuolloin valta-asemaa piti Sierra ja LucasArts. Nämä firmat eivät olleet kuitenkaan ainoita lajissaan ja myös Adventure Soft astui areenalle omilla Simon the Sorcerer -peleillään. Itse skippasin aikoinaan ensimmäisen osan ja siirryin suoraan Simon the Sorcerer 2:een, joka oli vallan hyvä ja erityisesti hauska seikkailupeli. Nyt ajattelin ottaa myös ensimmäisen osan käsittelyyn ja katsoa, että oliko pelisarja jo alussa yhtä hyvä.

Simon on tavallinen teinipoika, jonka lemmikkikoira karkaa eräänä päivänä vintille. Yllättäen vintille aukeaakin ulottuvuusportti toiseen maailmaan, jonne kaksikko uteliaana astelee. Pian Simonille paljastuu, ettei hänen saapumisensa tähän velhojen ja satuhahmojen täyttämään maailmaan ollut silkkaa sattumaa, vaan kylän velho Calypso on joutunut pahan Sordid -velhon vangiksi ja Calypso kutsui Simonin pelastamaan hänet. Pelastusoperaatio vaatii taikuuden hallitsemista ja tämän vuoksi Simonista täytyy ensin leipoa velho. Apua hommaan Simon saa paikallisessa kapakassa iskustelevilta neljältä velholta, jotka laittavat Simonin suorittamaan erinäisiä tehtäviä, kuten perinteisessä seikkailupelissä on tapana. 

Kysyttäessä mistä Simon tiesi miehet velhoiksi.

Pelissä on todella paljon samankaltaisuuksia Monkey Islandiin ja kapakan velhojen lisäksi tutulta vaikuttavat niin käyttöliittymä, kuin huumorikin. Pelin huumori todellakin toimii ja siinä päästään jo todella lähelle LucasArtin pelien tasoa. Jos Simon the Sorcerer on mennyt aikoinaan ohi, niin suosittelen tutustumaan siihen viimeistään nyt ja samalla kannattaa tutustua myös pelisarjan toiseen osaan, joka oli myös ihan bueno peli.

Peliviikko: Aladdin

Takana on neljäs päivä peliviikkoa ja sen myötä on neljännen pelin pikaesittelyn vuoro. En ole pahemmin suunnitellut etukäteen mistä peleistä kirjoittelisin, vaan olen pyrkinyt tarttumaan peleihin ihan senhetkisen fiiliksen mukaan. Eilen kirjoittelin Lion Kingistä ja se herättikin parin lukijan kommentoimaan Disneyn tasohyppelypelejä. Kommenttien yhteydessä esiin tuli firman toinenkin samoihin aikoihin tehty tasohyppelypeli Aladdin ja tästä se ajatus sitten lähti seuraavaksi peliksi.

Sulttaanin suurvisiiri Jafar haluaa saada käsiinsä Ihmeiden Luolassa sijaitsevan taikalampun vallatakseen maan itselleen. Tämä ei kuitenkaan onnistu ongelmitta ja Jafar tarvitsee luolaan päästäkseen Aladdinin apua. Aladdin houkutellaan mukaan kertomalla luolassa olevista rikkauksista ja tästä seikkailusta saadaankin hyvä tekosyy Aladdinille juosta ja pomppia kaupungin kaduilla, aavikolla, luolissa ja ties missä muissa itämaisissa paikoissa. Alueilla vastaan tulee vihaisia turbaanimiehiä ja vihaisia eläimiä ja kaikilla tuntuu olevan jotain Aladdinia vastaan, kerta hyökkäävät nuoren miehen kimppuun. Näihin tehoaa joko miekalla huitominen tai ympäristöstä kerättävillä omenoilla heittäminen, edellämainituista vaihtoehdoista omenat ovat hassua kyllä se tehokkaampi tapa hyökätä.

Aivan kuten Lion King, niin myös tämän pelin animoinnit on tehty todella näyttävästi ja Aladdin liikkuu muutenkin rivakkaasti tehden pelistä todella nopeatempoisen. Lion Kingin kerrasta tappavien hyppykohtauksien puuttuminen tekee pelistä helpomman ja välillä vastaan tulevalta kauppiaalta saa ostettua vielä lisäelämiä, jos on muistanut kerätä kentistä rahana toimivia timantteja. Pelasin peliä vain kaksi kertaa, joista jälkimmäisellä kerkesin pelaamaan ilmeisesti jo suht pitkälle ja nostatettua elämien määrän seitsemää asti. Lopetin pelaamisen kesken, koska kello alkoi olemaan jo melko paljon. Ei tämä siis hirmuisen vaikealta peliltä tuntunut, mutta vaikutti sitäkin hauskemmalta. Lisäpisteet pelin musiikeista, jotka olivat ainakin minun mielestä tosi hyvin peliin sopivia rallatuksia. Kokonaisuudessaan tykkäsin tästä pelistä todella paljon, jopa Lion Kingiä enemmän.

Peliviikko: Lion King

Peliviikko jatkuu entiseen malliin ja vuorossa on taas uusi peli "esiteltävänä"! 90-luvulla tuli ulos useampikin menestynyt piirroselokuva Disneyltä. Näitä elokuvia olivat mm. Aladdin, Viidakkokirja sekä Leijonakuningas, joista itse olen nähnyt kokonaan vain viimeisimmän. Leijonakuninkaalla on siinäkin mielessä erikoisasema omassa sydämessä, että se oli tuolloin perheemme ainoa VHS-muodossa oleva ostettu elokuva, ainakin siihen saakka kunnes joku kehveli lainasi sen eikä koskaan palauttanut, grrrr!!!

Menestyselokuvat poikivat usein samalla nimellä pyöriviä lisenssipelejä, joskin näiden laatu vaihtelee laidasta toiseen. Itse en näitä pelejä koskaan pelannut, mutta kuulemieni kommenttien perusteella eivät ole olleet aivan siitä huonoimmasta päästä. Joku aika sitten GOG.COM -sivusto julkaisi kerralla uusioversiot näiden kolmen elokuvan lisenssipeleistä ja päätin ostaa ne talteen, jotta pääsen itsekin testaamaan onko etenkin Lion King saamiensa kehujensa arvoinen.

Lion King ei pahemmin taustatarinoita valoittele ja tarina onkin tässä tasohyppelyssä sivuosassa, mitä nyt kenttien välissä vilautetaan hieman elokuvasta tuttuja kohtauksia. Pelissä ohjataan luonnollisesti elokuvienkin päähahmoa Simbaa, joka hyppii ja pommii luonnon helmassa eläimien keskellä. Pienemmät eläimet aiheuttavat Simballe vahinkoa, kun taas suurempia hyödynnetään kiipeilyyn ja muutenkin kentissä etenemiseen. Yleensä viholliset pystyy voittamaan hyppäämällä näiden päälle, mutta jotkut näistä (esim. piikkisiat) pitää kellistää ensin kumoon karjaisulla (Simban tapauksessa naukaisulla) ennenkuin päälle hyppäämistä kannattaa harkitakaan.

Myönnetään suoraan, että itse en kerennyt pääsemään pelissä vielä kovinkaan pitkälle ja peli tuntui hyvin haastavalta näin vuonna 2016 pelatessa. Erityisesti jo toisessa kentässä tuli vastaan kohtauksia, joissa pitää hyppiä todella tarkasti virtahepojen päällä ja pienikin harhahyppy aiheuttaa välittömän kuoleman. Pahinta oli vielä se, että paikat joista Simba voi tarttua kiinni hukkuu taustaan ja joudut tekemään hypyt melkeinpä tuurilla. Pelissä on muutamia lisäelämiä ja huimat yksi continue, mutta näiden loputtua joudut aloittamaan pelin aina alusta. Välillä mietitytti, että ovatko lapset 90-luvulla tosiaan pelanneet tätä ilman ragequitteja?

Hankaluudestaan huolimatta pelissä on paljon myönteisiäkin asioita. Pelin miljöö on todella kiva ja erityisesti Simban ohjaus sinällään toimii todella hyvin. Myös Simban animointi ja liikkuminen sekä kiipeily kallioilla on mukavaa katseltavaa. Ja kukapa voisi vastustaa pientä Simbaa silloin kun hän koittaa parhaansa mukaan karjua leijonamaisesti, awwwwww! Kaikenkaikkiaan Lion King oli mielestäni haastava, mutta kivan oloinen peli, jonka pariin tulee varmasti palattua vielä myöhemminkin.

Peliviikko: Shadow of the Comet

Peliviikko jatkuu ja ajattelin kirjoitella eräästä lapsuuden pelistä, nimittäin Call of the Cthulhu: Shadow of the Cometista. Lapsuudessani ennen Intternettiä ja Battlefieldejä moninpeli saattoi tarkoittaa sitä, että kokoonnuttiin kaverin luokse pelaamaan seikkailupelejä ja ratkottiin näiden puzzleja yhdessä. Yhteistyötä hyvin monesti tarvittiinkin, sillä netistä ei pystynyt katsomaan apuja ja tuon ajan pelit eivät tosiaankaan pidelleet pelaajaa kädestä ja opastaneet oikeaan suuntaan. Nyt kun parikymmentä vuotta tuosta kultaisesta 90-luvusta on mennyt ja GOG.COM teki kulttuuriteon julkaisemalla Shadow of the Cometin latausversion, niin otin pelin pikakäsittelyyn.

Shadow of the Comet yhdistelee seikkailua sekä kauhua ja tämän jälkimmäisen se on ammentanut aikalailla suoraan kauhukirjailija H.P. Lovecraftin maailmasta. Peli kertoo John Parker -nimisestä valokuvaajasta, joka saapuu Illsmouthin pikkukylään ottamaan valokuvia lähipäivinä ohi liitävästä Halleyn Komeetasta vuonna 1910. Samalla Parker haluaa selvittää mitä tapahtui komeetan edellisen vierailun aikana vuonna 1834, kun Lordi Boleskin -niminen mies näki jotain odottamatonta ja tuli tämän johdosta mielisairaalakuntoon. Aluksi kaikki vaikuttaa aivan normaalilta, moni kyläläinen toivottaa Parkerin tervetulleeksi jne, mutta pian hän alkaa huomaamaan ettei kaikki ole OK pinnan alla. Kaupunkilaiset juonivat jotain, lähimetsiköissä käydään ikävän oloisia riittejä ja Lovecraftinsa tuntevat tietävät, ettei kaikki pahuus tule aina ihmisen muodossa.

Itse toimin lapsuudessa enemmän sivustakatsojana kaverini pelatessa  tätä peliä ja varmasti sen vuoksi en muistanut enää yksityiskohtaisesti pelin tapahtumista. Tämä oli omalla tavallaan kuitenkin hyvä asia, koska sain nyt sitten itsekin pohtia pelin ongelmia puhtaalta pöydältä. 90-luvun seikkailupelit olivat aikoinaan mielestäni joko helppoja tai vaikeita, mutta harvemmin siltä väliltä. Shadow of the Comet kuuluu mielestäni näistä tuohon vaikeampaan kategoriaan. Pelin kontrollit ja käyttöliittymä oli nyt hiiriohjauksiin totuttua hieman kömpelöt ja eniten peli saa satikutia siitä, ettei se anna paljoa mitään palautetta jos teet vähänkään väärin. Itsellä meinasi jäädä jo tämän pelin ensimmäinen päivä pelaamatta loppuum. ellen olisi kurkannut netistä vinkkiä. Paljastui että olin koittanut tehdä aivan oikeaa asiaa oikeassa huoneessa ja useammankin kerran, mutta koska en tehnyt sitä juuri oikeassa kohdassa niin peli ei antanut pienintäkään vinkkiä että "siirry ensin pari metriä vasemmalle...". Peli on ilmeisesti myös tarkka siitä, että asia X pitää olla tehtynä ennenkuin voit tehdä asian Y ja tästäkään et saa mitään vinkkiä. Nyt taas muistan, miksi 90-luvun pelejä on sanottu hankaliksi. Muutoin peli on kyllä tunnelmaltaan todella kiinnostava ja varmasti tulee pelattua myöhemmin pelin pari viimeistäkin päivää loppuun, koska peli jäi lapsuusvuosina kesken ja on ihan jees peli, jos ei vaan anna äsken mainittujen seikkojen häiritä.

Peliviikko: Belladonna

Tiesitkö että tänään alkoi pohjoismainen tapahtuma nimeltä Peliviikko? Ei se mitään jos et tiennyt, sillä ei tiennyt moni muukaan, jolta olen asiasta kysynyt. Peliviikko on kuitenkin tapahtuma, jossa tavoitteena on pelata paljon ja levittää tietoutta peliharrastuksesta muillekin ihmisille. Viikon aikana pohjoismaissa järjestetään kaikenlaisia tapahtumia peleihin liittyen ja kyse ei ole pelkästään tietokone- ja konsolipeleistä vaan myös lautapelit ja muut ovat hyvin edustettuna. Alunperin vuonna 2011 käynnistetty tapahtuma kulki nimellä pelipäivä, mutta nykyään tämän kesto on laajentunut viikon mittaiseksi. Jos haluat tietää lisää tapahtumasta, kannattaa suunnata nettiselain osoitteeseen

http://www.pelipaiva.fi .

Voisin osallistua tähän häppeninkiin itsekin ainakin jollakin tasolla. Blogissa on ollut aika hiljaista, joten ajattelin aktivoitua ainakin tämän viikon aikana enemmän peliaiheisten postauksien muodossa, Hyvällä tuurilla innostus jatkuu viikon jälkeenkin ja tämä sivu saa lisää elonmerkkejä jatkossakin. Tähän mennessä olen kirjoitellut blogiin peleistä lähinnä vain läpäistyäni nämä. Työelämässä olevana ihmisenä vähäinen peliaikani ja nykyään pitkäkestoiset pelit ovat valitettavasti johtaneet siihen, ettei pelien esittelyitä ole tullut ulos niin usein kuin haluaisin. Tämän vuoksi olenkin pyöritellyt mielessäni ajatusta, että saatan kirjoitella jatkossa myös sellaisista peleistä, joita en ole vielä läpäissyt. Tärkeimpänä seikkana on kuitenkin se, että pelistä on kerennyt saamaan jo hyvän käsityksen mistä siinä on kyse. Aivan tarkkoja päätöksiä en ole vielä kuitenkaan tehnyt mitä tulen tekemään, mutta palaan asiaan hieman myöhemmin ja olen toki kiinnostunut kuulemaan myös lukijoiden mielipiteitä, millaisia pelijuttuja haluatte lukea.

Peliviikon aloitan kuitenkin ensimmäisellä jutulla eli Belladonna -nimisen Steam-pelin lyhyellä esittelyllä. En tiennyt peliä etukäteen kuin nimeltä, mutta sain sen siis lahjoituksena hienolta Striimausmieheltä Petuzkilta. Kyseessä on tummasävytteinen seikkailupeli, joka kertoo kellarilaboratorion keikkauspöydältä heräävästä, muistinsa menettäneestä naisesta. Neidolle on selvästikin tehty Frankensteinin hirviöt ja tämä lähtee selvittämään tapahtumia ympäri linnaa lojuvien päiväkirjan sivujen avulla. Peli on vain yhden miehen käsialaa ja taustalla toimii Ruotsalainen pelisuunnittelija Niklas Hallin. Vähäiset resurssit näkyvät yksinkertaisissa animaatioissa sekä pelin vain alle kahden tunnin pituutena. Seikkailupeliksi puzzlet ovat turhankin triviaaleja, mutta toisaalta pelin tarina epäonnistuneesta parisuhteesta, kommunikaation puutteesta ja epäluottamuksesta korvaa nämä puutteet. Peli on selvästi tarkoitettu kerralla läpäistäväksi, mutta ihan OK pelikokemus jos olet kiinnostunut enemmän tarinankerronnasta ja löydät tämän pelin halvalla.

Pelattu: Dark Souls

Tämä kuva on aiemmin pelaamastani
PC-versiosta ja sen vuoksi terävämpi.

Dark Souls on From Softwaren vuonna 2011 julkaisema toimintaroolipeli, joka nauttii äärimmäisen haastavan, joskin loistavan pelin maineesta. Vaikeutensa lisäksi Dark Souls ei pahemmin neuvo mistä pelissä on kyse tai minne suuntaan tulisi edetä ja tähän tyssäsikin oma tutustuminen pelisarjaan pari vuotta sitten. Erityisesti nyt viime vuosina peli sai jo niin paljon näkyvyyttä peliyhteisöissä, että halusin antaa pelille uuden mahdollisuuden. Tällä pelikerralla pääsin lähemmäksi Dark Soulsin sielunelämää (no pun intended) ja tämä aiemmin lähes mahdottomalta tuntunut peli muuttuikin omia rajojani koettelevaksi, mutta nautinnolliseksi seikkailuelämykseksi.

Pelin intro valottaa tapahtumia todella niukasti. Lordranin valtakuntaa kansoitti aikojen alussa muinaiset ja kuolemattomat lohikäärmeet. Jossain vaiheessa valtakuntaan syttyi elämää ylläpitävä tuli ja sen mukana muitakin olentoja, kuten mm. ensimmäinen kuollut Nito, Izalithin noita tyttärineen sekä auringonvalon herra Gwyn. Uusi joukko tympääntyy lohikäärmeiden herruuteen ja saatuaan tietää näiden heikkouden he rupeaakin sotimaan lohikäärmeitä vastaan. Lopulta lohikäärmeistä päästäänkin eroon ja kaikki on hyvin jonkin aikaa, mutta pikkuhiljaa tuo elämää ylläpitävä tuli uhkaa alkaa hiipumaan ja tämän mukana katoaisi kaikki elämä maailmasta. Tässä vaiheessa pohjoisessa elävien kuolleiden mielisairaalasta eräs puolikuollut pakenee raunioituneeseen Lordraniin toteuttamaan kohtaloaan ja tämä puolikuollut olet - yllätysyllätys - sinä.


Eräs ensimmäisen Dark Soulsin toimivimmista asioista on itse Lordranin maailma. Pelialueet ovat vain muutamaa poikkeusta lukuunottamatta suoraan kytköksissä toisiinsa ilman erillisiä latausanimaatioita alueelta toiselle siirtyessä. Lisäksi voidaan sanoa, että jos näet jossain kaukaisuudessa mielenkiintoisen paikan tai rakennelman, pääset itsekin kyseiseen paikkaan vielä jossain vaiheessa peliä. Dark Soulsin etenemisreitit eivät ole myöskään mitenkään lineaarisia, joten usein voit valita etenemissuunnan vapaasti. Eri asia on sitten se, että miten kovasti saat turpaan valitessasi "väärän" reitin, mutta ainakin teoriassa sinulla on vapaus valita etenemisreittisi jos rahkeet vain riittävät. Helpoimmankin reitin valitessa etenkin uusi pelaaja joutuu suorastaan taistelemaan jokaisesta edetystä metristä ja se on lohduton hetki, kun pitkän etenemisen jälkeen kuolet ja kaikki matkan varrella tapetut viholliset palaavat takaisin henkiin. Monen kuoleman, yrityksen ja erehdyksen jälkeen riittävän pitkälle päästyä löytyy kuitenkin joko checkpointina toimiva uusi nuotio tai vaihtoehtoisesti saa aukaistua oikoreitin pelialueen osien välille, minkä jälkeen koko matkaa ei tarvitse enää kiertää.

Souls-pelin yksi tunnetuimmi osuuksista ovat toistakymmentä isokokoista pomovihollista. Nämä pelkoa ja kunnioitusta herättävät olennot löytyvät usein harmaiden sumuovien takaa ja koska taistelun käynnistyttyä pakeneminen ei ole enää vaihtoehtona, alkaa pelissä kymmeniäkin minuutteja kestävä hektinen taistelu, jossa erotellaan hyvät akanoista. Pomovihollisilla on koko ruudun levyinen elämäpalkki, jota pelaaja koittaa sentti kerrallaan kuluttaa loppuun samalla kun isokokoinen monsteri itse pystyy tappaamaan pelaajan muutamalla iskullaan. Suora kohtaaminen edestäpäin on yleensä varma kuolema, joten pääseminen otuksen taakse on elinehto. Iso järkälemäinen koko tekee pomovastustajasta tosin hitaan sekä suhteellisen ennakoitavan, joten tätä heikkoutta tulee sitten hyödynnettyä väistelemällä tai torjumalla iskuja sekä syöksymällä olennon jalkojen välistä tämän taakse suorittamaan omat iskut. Jokainen pomovastustaja on lisäksi omanlaisensa, joten otuksen käyttäytymisen ja erilaiset hyökkäykset pitää oppia tunnistamaan ennenkuin on toivettakaan selvitä koetuksesta hengissä. Hyvin todennäköisesti tulet kuolemaan ja useita kertoja.

Dark Soulsissa saa luoda aika vapaasti omien mieltymysten mukaisen pelihahmon. Taitopisteet kannattaa laittaa niin, että ne tukevat sinulle sopivaa taistelutyyliä. Vaihtoehtoina ovat karkeasti ottaen miekkaan ja kilpeen tukeutuva soturi, kevyemmin varustautunut varas/ninja joka väistelee iskut kuperkeikoilla  sekä velhouteen tai uskonihmeisiin turvautuva taikuri. Mikään ei tietenkään estä yhdistelemästä näitä mainittuja taitoja. Ehdottomasti tärkein hahmon ominaisuus on stamina ja siihen kannattaakin panostaa oli hahmoluokka mikä tahansa. Kaikki toiminta kuluttaa staminaa oli se sitten juoksemista, miekalla lyömistä, kuperkeikan heittoa tai kilvellä torjumista. Stamina palautuu kyllä pikkuhiljaa takaisin, mutta jos se on päässyt loppumaan kokonaan, niin olet täysin toimintakyvyttömänä pienen hetken ja tuona hetkenä voi tapahtua ja yleensä tapahtuukin kaikkea sellaista ikävää, mitä et toivoisi pahimmalle vihamiehellesikään. Dark Souls onkin erittäin taktinen peli, jossa tulee arvioida kokoajan miten pitkiä hyökkäyksiä on viisasta tehdä ja missä vaiheessa vetäytyä huilaamaan. Dark Soulsiin sopii erittäin hyvin kuuluisa sanonta siitä, millainen loppu ahneella on.

Itse tuli pelattua miekkaan ja kilpeen turvautuvalla soturilla, joka käytti tilanteen niin vaatiessa myös muitakin varusteita. Käytössä olevan raskaat kilvet ja haarniskat olivat kantorajani reunamilla ja minkäänlaisesta ketteryydestä ei voitu puhua. Uudet ja paremmat varusteet halusin tottakai myös heti käyttöön, mutta kykypisteeni ei yleensä riittänyt näiden kantamiseen. Edessä oli siis pidempi tovi grindaamista, jotta saisin korottua kykypisteeni riittävälle tasolle. Kun varusteet oli lopulta saatu päälle, niin tämähän ei tietenkään riittänyt minulle, vaan halusin parannella vielä varusteita sepällä tehokkaammiksi ja vuorossa oli jälleen lisää grindausta.

Peliä en pelannut kuitenkaan aivan omin avuin vaan tiesin joitakin hyviä niksejä muutamiin kohtauksiin jo entuudestaan, koska olin nähnyt peliä pelattavan striimeissä. Käytin myös hieman hyödyksi Dark Soulsin Wiki-sivustoja esimerkiksi varusteasioissa ja hankalien bossien tullessa vastaan. Peli on tosin armottoman haastava vaikka sattuisitkin tietämään miten pomot pitäISI voittaa, joten toivotin pienimmätkin lisäavut tervetulleeksi. Pomovihollisista puheenollen Souls -pelien pelaajat keskustelevat usein siitä mikä pomo heille oli kaikkein haastavin. Useat ovat pitäneet peruspelin puolella Ornstein & Smough -nimisten miesten voimakaksikkoa haastavimpana vastustajana, mutta itselle nuo olivat yllättävänkin helppoja. Sen sijaan vaikeuksia minulle tuotti Capra Demon, jonka kanssa joutui taistelemaan todella ahtaassa huoneessa ja itkuhan siinä meinasi jo tulla. Kaikkein suurimman haasteen koin kuitenkin DLC-alueen puolella, jossa musta lohikäärme Kalameet teki liekillään minusta grillimakkaraa varmasti ainakin parikymmentä kertaa.

Dark Soulsista sanotaan usein, että se on äärimmäisen haasteellinen ja armoton - mutta siitä huolimatta reilu - peli. Peliä pelatessa tajusin, miten erinomaisesti tuo kuvaus pitää paikkansa. Kun saman vihollinen nirhaa sinut monta kertaa, alat pakostikin oppimaan pikkuhiljaa, miten tätä vastaan taistellaan. Kun lopulta opit ennakoimaan viholliseen liikkeet ja annat tälle lopulta itse pataan lukuisten yritysten jälkeen, niin mikään ei anna niin suurtä tyydytystä ja tunnet olevasi maailman kovin badass. Dark Soulsia pelatessa tuntemukset liikkuvat aina jännittyneestä varpaillaan hiippailusta järjettömään pakokauhuun ison monsterin jahdatessa sinua valtavalla lekalla... ja aina siihen lopussa tulevaan autuuden tuntemukseen, kun olet päihittänyt kyseisen hirviön. En muista mikä muu peli olisi leikkinyt tuntemuksilla yhtä kovasti kuin Dark Souls. Pelin parissa kului useita kymmeniä tunteja, mutta kokemus oli niin upea, että ehdottomasti tulee pelattua vielä muutkin Souls -pelit läpi. Suosittelen erityisesti tätä ensimmäistä peliä kaikille muillekin, jotka ette pelkää pientä haastetta. Kun onnistut päihittämään eteen tulleet haasteet, niin se myös palkitsee sinnikkyyden ja vaivannäön.

Pelattu: The Longest Journey

The Longest Journey on Norjalaisen Funcomin vuonna 1999 julkaisema seikkailupeli, joka on myöhempinä vuosi saanut jatko-osat Dreamfall ja Dreamfall: Chapters. Pelisarja on saanut runsaasti suitsutusta vuosien aikana, joten ajattelin tutustua siihen vihdoinkin, näin 17 vuotta ensimmäisen osan ilmestymisen jälkeen.

Ensimmäinen osa The Longest Journey kertoo April Ryan -nimisestä taiteen opiskelijasta, joka näkee eräänä yönä todella outoa unta valkoisesta lohikäärmeestä, maailmaa lähestyvästä tuhosta sekä omasta roolistaan tämän pelastamisessa. Herättyään April laittaa tapahtuneen painajaisen piikkiin, mutta oudot tapahtumat jatkavat ilmaantumistaan, kun kadulla vastaantuleva mies nimeltä 

Cortez näyttää tietävän Aprilin unista vaikkei tämä olekaan niistä kertonut. Lopulta Cortez paljastaa Aprilille, että Stark -niminen maailma jossa tämä on elänyt koko ikänsä ei olekaan ainoa laatuaan vaan tällä on myös rinnakkaismaailma Arcadia. Stark on tieteelle ja logiikalle omistautunut maailma hieman meidän oman Maan tapaan, kun taas Arcadiassa painotetaan puolestaan taikuutta. Parivaljakko saa avattua ulottuvuusportin maailmoiden välille ja April lähteen tutustumaan uuteen paikkaan vain saadakseen kuulla, että hänen kohtalo ei ole pelastaa vain yhtä vaan molemmat maailmat.

The Longest Journey on hyvin perinteinen seikkailupeli, jossa liikutaan lukuisilla alueilla ja tavataan erilaisia hahmoja, Molemmissa maailmoissa kartoille avautuu uusia aluita sitä mukaan kun löydetään johtolankoja ja vanhoille alueille palataan yleensä myöhemminkin uudestaan. Peli sisältää keskivertoa enemmän keskusteluita ja tarinaa ylipäätänsä, joten samoissa paikoissa tullaan viettämään pidempiäkin toveja aikaa. Onneksi keskustelut tallentuvat lisäksi pelin sisäiseen muistikirjaa siltä varalta, jos juttelut sattuvat unohtumaan.

Tämä peli on nimensä mukaisesti todella pitkä ja siihen ei kannata tarttua, jos haluaa vain muutaman tunnin hupia. Peli sisältää 13 chapteria joiden kesto on tunnista pariin riippuen miten pahasti jäät puzzleissa jumiin. Puzzlet vaihtelevat itsestäänselvistä täysin järjettömiin ja itse olin muutamassa jumissa pidempiäkin aikoja ja lopulta tuli kurkattua netistä vain todetakseen että ratkaisu oli ollut kiinni jostain todella pienestä asiasta. Lisäksi tutkittavaa lääniä on sen verran paljon, että hermot meni monesti siihen kun paikasta toiseen köpöttelyyn kului aikaa eikä siirtymistä voinut juoksutoimintoa lukuunottamatta nopeuttaa. Positiivisena asiana puolestaan peli sisälsi todella paljon viihdyttävää tarinaa ja keskusteluja.

Loppufiilikseni pelistä olivat hieman ristiriitaiset. Tarinallisesti Longest Journey on todella erinomainen seikkailupeli. Peli sisältää paljon myös hauskaa huumoria erityisesti siinä vaiheessa, kun April saa erään eläinhahmon koomiseksi aisaparikseen. Pelin pituus kuitenkin puudutti minut aika pahasti ja olisin toivonut ehkä hieman lyhyempää peliä. Kokonaisuudessaan Longest Journey on kuitenkin erinomainen seikkailu ja suosittelen sitä muillekin, jos pidemmät pelit tai välillä hankalat puzzlet eivät säikytä.

Souls-loma

Nyt se on sitten ohitse, nimittäin tämän vuoden pari viikkoa kestänyt kesälomani. Onneksi loikoilu ja rentoutuminen ei tähän vielä kokonaan lopu, sillä syksyllä luvassa on vielä toinen puolikas vuosilomistani, joskin viikon pituisiin pätkiin jaettuna.

Ennen lomien alkua suunnittelin, että aurinkorannalla makoilun sijaan viettäisin kunnollisen viihdeloman, jonka aikana voisin lyhentää backlogiani oikein kunnolla. Pitkän aikaa olen nimittäin meinannut pelata alta pois Assassin's Creed Brotherhoodin, Red Dead Redemptionin, Grand Theft Auto 5:n, Resident Evil 5:n, Rise of Tomb Raiderin ja monet muut loistopelit "sitten kun on enemmän vapaa-aikaa". Pelien lisäksi Game of Thronesin tuotantokaudetkin ovat kärkkyneet pidemmän aikaa katsomista. Ei tarvitse varmaan erikseen sanoa, että tuliko noita sitten loppujenlopulta kuitenkaan pelattua/katsottua loman aikana... 

Dark Souls -pelit ovat pitkäkestoisia & erittäin haasteellisia pelejä ja olen itsekin pelannut hieman ensimmäistä Dark Soulsia sekä pelisarjan henkistä jatko-osaa Bloodbornea. Loman alkupuoliskolla seurasin Twitch:ssä, kun muutama Suomalainen striimasi Bloodbornea. Oma Bloodbornen pelaamiseni jäi aikoinaan siihen, kun jäin jumiin erääseen ylivoimaiselta tuntuvaan pomovastustajaan (Father Gascoigne), mikä sitten samalla esti pelin etenemisen kokonaan. Näkemistäni striimeistä sain kuitenkin erinomaisia taktiikkavinkkejä kyseiseen taisteluun ja halu palata takaisin pelin maailmaan iski kertaheitolla. Palattuani pelin pariin grindasin pelihahmoani vielä hetken aikaa kovemmaksi jannuksi ja lopulta rohkenin hyökätä arkkiviholliseni kimppuun. Saamistani vinkeistä ja hahmon parantelusta huolimatta taistelu ei ollut siltikään aivan pala kakkua ja kun voitto lopulta tuli, saamani tyydytyksen tunne oli aivan mieletön. Pomon voitettuani peliin aukesi taas useita uusia alueita joihin pääsi etenemään, uusia olennaisia varusteita ja ennenkaikkea uusia pomovastustajia tapettavaksi, auuhh!

Bloodbornea aiemmin olin pelannut ensimmäistä Dark Soulsia ja siinä olin jäänyt hieman samanlaiseen tilanteeseen. Tai no oli minulla jumitushetkellä useitakin paikkoja minne mennä, mutta pelin juonen kannalta seuraavana olisi ollut vastassa kirkon katolla olevat pomoviholliset eli Gargoylet. Bloodbornessa edettyäni innostuin myös koittamaan, josko pääsisin nyt myös Dark Soulsissa pidemmälle, kuin aiemmin. Halusin aloittaa pelaamisen kuitenkin kokonaan alusta, tällä kertaa Playstation 3:lla ja kokonaan uudenlaisella hahmolla eli ritarilla. Ilmeisesti hahmon vaihtamisesta oli apua ja olin kehittynyt Bloodbornen avulla paremmaksi pelaajaksikin, koska siinä ei kauan nokka tuhissut, kuin olin jo samassa vaiheessa ja pidemmälläkin kuin aiemmalla hahmollani, jota pelasin PC-versiolla.

Minua oli selvästikin puraissut Dark Souls -kärpänen ja vaikka nämä kaksi peliä olikin vielä kesken, niin en malttanut tyytyä pelkästään niihin. Joskus aiempina vuosina Playstation Plussan jäsenet saivat "ilmaiseksi" sarjan ensimmäisen osan Demon's Soulsin ja Ebaystakin sai Dark Souls 2:n PS4-version (joka sisältää parannetut grafiikat ja DLC:t) reilusti halvemmalla kuin Suomesta ostaessa, joten tilaukseen meni. Dark Souls 3:n hankintaa harkitsen kuitenkin vasta sitten, kun pelistä julkaistaan jonkinlainen GOTY -versio sisältäen kaikki DLC:t, mutta eiköhän näissäkin neljässä muussa pelissä riitä pelattavaa joksikin aikaa.

Kesälomani suunnitelmat menivätkin siis toisin kuin olin meinannut ja siitä taisikin tulla minun kohdalla Souls-loma. Jos et ole vielä kokeillut Dark Souls -pelisarjan peleihin, niin suosittelen ehdottomasti tutustumista. Ensimmäinen DS on hyvä tapa tutustumiselle, sillä kyseisen pelin saa alennusmyynneistä todella halvalla ja tappio ei ole sitten suuri, jos haastava peli ei iskekään. Kannattaa kuitenkin muistaa pelata peliohjaimella, sillä näppiksellä + hiirellä pelaaminen tässä pelissä on kuulemani mukaan sangen epämukavaa.

* Jutussa käytetyt kuvat ovat Instagramiin laittamiani kuvia, en jaksanut tätä varten alkaa ottamaan uusia kuvia.

Pelattu: Firewatch

Tiesin Firewatchin etukäteen korkeintaan nimeltä, ennenkuin näin peliä striimattavan lyhyen matkaa Twitchin puolella. Peli vaikutti sangen kiinnostavan oloiselta ja samalla huomasin pelin tulleen juuri reiluun alennusmyyntiin Playstation Storessa, joten ostoonhan se meni samantien. 

Firewatchissa seurataan Henry -nimistä miestä, jonka vaimo Julia on sairastunut pahaan varhaisiän dementiaan  ja joutunut erikoishoitoon. Paetakseen arjen murheita Henry ottaa vastaan työn Shoshonen kansallispuistossa tulipalojen vartijana. Syrjäisessä erämaassa tapahtuva työ kestää syksyyn asti ja olisikin hyvin yksinäistä puuhaa, mutta onneksi Henry saa edes radiopuhelimen välityksellä juttukaveriksi seuraavassa palotornissa työskentelevän Delilahin. Heti ensimmäisenä työpäivänä vartijat huomaavat jonkun ammuskelevan kansallispuiston alueella ilotulitusraketteja. Metsäpalon syttymisen vaaran vuoksi Henry lähtee jahtaamaan syyllisiä, mutta raketteja ampuvat teinit pääsevät valitettavasti pakoon. Takaisin tornille tultaessa paljastuu kuitenkin, että joku on hajottanut paikkoja ja päivien edetessä alkaa epäilykset heräämään, että onko metsän varjoissa muitakin ihmisiä kuin vain nämä raketeilla leikkivät nuorisohuligaanit...

Peliä voisi kutsua kävelysimulaattoriksi hieman Dear Esterin tapaan eli pääpaino on enemmän paikasta toiseen liikkumisessa ja tarinan seuraamisessa, kuin toiminnassa tai puzzlejen selvittelyssä. Tarinaa edistävissä radiopuhelukeskusteluissa voi valita haluamansa kommentin tai olla vastaamatta lainkaan. Henryn ja Delilahin käymät keskustelut ovat kuitenkin sen verran kiinnostavia, että itse pyrin ainakin jutustelemaan niin paljon kuin mahdollista. Metsässä suunnistamisessa apuna voi käyttää alueen karttaa ja kompassia. Siellä-täällä sijaitsevista palovartijoiden laatikoista voi käydä täydentämässä merkintöjä karttaan ja sieltä saa lisäksi mm. köysiä, joiden avulla pääsee kiipeämään kallioita alas.

Peli on Campo Santo -nimisen pelifirman ensimmäinen peli, joskin tekijöiden joukossa on mm. Telltalen The Walking Deadista tuttuja nimiä. Pelin tunnelma on saatu tavoitettua erinomaisesti ja maisemat ovat todella nätit. Firewatch on tämäntyylisten pelien tapaan aika lyhyt, mutta laadukas tekele siitä huolimatta ja suosittelen ehdottomasti muillekin.

(P.S. Playstation Plus -jäsenet saavat tämän nyt PS4:lle 13.00 eurolla. Tarjous on todennäköisesti kuitenkin voimassa vain keskiviikon iltapäivään saakka, joten kannattaa pitää kiirettä jos peli kiinnostaa)