sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Pelattu: Trine

Trine -pelit ovat suomalaisen Frozenbyte -pelitalon tunnetuimpia teoksia ja Alan Waken, Max Paynen ja Angry Birdsin rinnalla ainakin omasta mielestäni yhtiä menestyksekkäimpiä suomalaisia pelejä siitäkin huolimatta, ettei niistä ole paljoa puhuttu mediassa tai linnanjuhlien vastaanotolla. Onpahan Trine 2 ollut myynnissä Anttilan hyllyilläkin laatikoituna kappaleena ja uusioversioita tehdään vielä uusimmille konsoleillekin.

Olen pelannut ensimmäisen Trinen aiemmin aivan pelin viime metreille asti, Trine 2:n perusosion läpi yhteistyöpelinä ja bloginkin puolella olen näitä hehkutellut useamman kerran, vähintäänkin Trine-arvontojen yhteydessä. Siispä tuntui oudolta kun tajusin, etten ole kirjoittanut näistä peleistä varsinaista esittelytekstiä ja siispä päätin pelata molemmat pelit vielä kerran alusta loppuun ja kirjoittaa näistä erilliset sepostukset.

Trine kertoo satumaisesta valtakunnasta, jonka kuningas menee kuolla kupsahtamaan, minkä seurauksena päkuolleet näkevät tilaisuutensa ja valloittavat paikan. Suurimman osan väestöstä luikkiessa pakoon varas Zoya, velho Amadeus sekä ritari Pontius jäävät kuitenkin Astraaliakatemian nurkille, koska jokaisella on sille oma motivaationsa. Kolmikko tulee kuitenkin kosketuksiin Trine -nimisen taikaesineen kanssa ja heidän sielut sielut sitoutuvat yhteen ja vain yksi heistä pystyy olemaan fyysisessä maailmassa kerrallaan. Toisiinsa kytkettynä kolmikko lähtee matkaan etsimään ratkaisua Trine-ongelmaansa sekä luonnollisesti vapauttamaan valtakuntaa epäkuolleista.

Peli on eteenpäin soljuvaa, pienillä puzzleilla maustettua tasohyppelyä, jossa etenemistaktiikka riippuu aivan valitusta hahmosta. Pelattavana voi olla mikä tahansa edellä mainittu hahmo ja niiden välillä voi vaihdella milloin tahansa, vaikka keskellä kiivainta taistelua. Ainoa edellytys vaihtamiselle on se, että kyseinen hahmo on elossa ja yleensä on, koska vähän välein vastaan tulee tallennuspisteitä joissa kuolleet hahmot herätetään henkiin ja elossa olevien hahmojen elämämittarit nostetaan vähintään puoliväliin.

Zoya on hahmoista liikkuvin ja samalla yleiskäyttöisin. Hän pystyy heittoköyden avulla kiipeilemään katoissa ja sinkoamaan itsensä korkealla olevien tasojen päälle. Jousipyssyllä pidetään puolestaan viholliset loitolla ja etäältä tapahtuva taistelu on muutenkin pelissä toimiva ratkaisu. Kokemuspisteiden kartuttua Zoya saa käyttöönsä lisää nuonia, räjähtäviä tulinuolia sekä nopeamman viritysajan jousipyssyynsä.

Amadeus on hahmoista heikoin lenkki eikä pärjää kovinkaan hyvin taisteluissa. Hän voi luoda tyhjästä ilmasta esineitä, joiden avulla pääsee kiipeilemään vaikeammin päästäviin paikkoihin. Aluksi hän voi luoda vain laatikoita, mutta myöhemmin mukaan tulee myös eräänlaisia lankkuja ja ilmassa leijuvia tasoja. Amadeus pystyy myös siirtämään pienempiä esineitä uusiin pakkoihin.

Pelin more-muscle-less-brain on ritari Pontius joka luottaa raakaan voimaan. Epäkuolleet luurangot hajoavat parilla miekaniskulla palasiksi ja erilaiset tulipallot tai nuolet eivät aiheuta paljoa päänvaivaa Pontiuksen kilven vuoksi. Myöhemmin hän saa käyttöön myös tulimiekan, kiviä murskaavan moukarin, taidon heittää kivenjärkäleitä sekä erilaisia hyökkäystekniikoita.

Olen huomannut pelissä lähinnä kaksi valittamisen aihetta: viholliset ja magia. Peli tuntuu etenevän 10 metriä kerrallaan, jonka jälkeen luurankoja spawnaa tasaiseen tahtiin kyllästymiseen asti. Nämä luurangot tappaa kuitenkin sen verran helposti, ettei haastetta paljoa kerkeä tulemaan, kyllästyminen lähinnä. Sitten edetään taas 10 metriä eteenpäin ja spawnaus alkaa uudestaan. Luurankojen lisäksi perusvihollisina taisi tulla pelkästään lepakoita, joten kovinkaan vaihtelevasta viholliskatraasta ei voida puhua. Magiamittari on toinen asia, josta en ole ollut kovinkaan tyytyväinen. Sen jälkeen kun velholla on erehtynyt kuluttamaan kaikki magiat ja magiapullot on käytetty, ollaankin pattitilanteessa kun uutta ei meinaa saada lisää edes palaamalla takaisin parannuspisteelle. Käsittääkseni puzzlekohdat pitäisi pystyä selvittämään  millä tahansa hahmolla, mutta ainakaan itse en joissakin tilanteissa keksinyt ratkaisuksi kuin magian käyttöä. Onneksi Trine 2:ssa magiamittari on poistettu kokonaan ja velho voi loitsia niin paljon, kuin sielu sietää...

Muutamistä puutteistaan huolimatta Trine on erittäin viihdyttävä, pelattava, nätti ja sopivan pituinen peli. Pelin saa aina silloin tällöin olevista alennusmyynneistä muutamalla eurolla ja kuuluu mielestäni muutenkin jokaisen itseään kunnioittavan suomalaispelaajan yleissivistykseen ja pelihyllyyn. Kirjoitan vähän myöhemmin jatkoksi Trine 2:n esittelyn, kunhan saan sen ja tämän lisäosan Goblin Menacen pelattua loppuun saakka. Sitä odotellessa luvassa on muiden pelien esittelyjä, mutta niistä lisää vähän myöhemmin!

2 kommenttia:

  1. Kiitos kiinnostavasta blogista! Olen uusi lukija, eikä (hyviä) suomalaisia peliblogeja todellakaan löydy liikaa. Trine & Trine 2 tuli ostettua Steamin edellisistä summer saleista (kuten varmaan miljoona muutakin peliä), ja tarkoitus olisi pelata ne kavereiden kanssa. Suunnitelma on hieman päässyt unohtumaan. Tämä teksti innosti! Pitääpä ruveta kärttämään kavereita peliseuraksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tiedä siitä hyvyydestä, mutta kiitos paljon :) Vaikka ensimmäinen Trine ei olekaan (omasta mielestäni) yhtä hyvä kuin jatko-osansa, olisi sitäkin silti hauska koittaa joskus moninpelinä. Harmi vaan että se taitaa rajoittua vain samalla koneella pelaamiseen. Mutta tosiaan sinullakin näytti olevan blogin puolella hyvää settiä, joten aloin itsekin vastavuoroisesti seuraamaan kirjoittelujasi :)

      Poista